Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas synkkänä äitiin.
Mitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?
"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita olevasi uuden asemasi veroinen!"
"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"
Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa harjoituksissa.
"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo."
"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi."
"Sinä turvaat selkäpuoleni?"
"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle: imperatori."
"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."