Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin — ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.
Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta, kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä. Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä olevaan nojatuoliin.
"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.
"Ah — minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?
"Lain nimessäkö?
"Loruja — laki olen minä, lapsukaiseni."
"Mitä tahdot sinä minusta?" kysyi tyttö halveksivasti.
"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."
"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman muurien sisällä asustaa."
"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen, että muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä hiukkasen!