"Jupiter —" virkkoi hän katsahtaen peiliin, "miten on tuo hyveellinen
Oktavia minua parempi?"
"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään", ehätti Hippolyte sanomaan. "Hän on kuiva kuin taatelipalmu."
"Ja hänellä on koukkunenä", täydensi Tyndaris.
"Ja kuitenkin keisarinna", sanoi Poppea. "Keisarinna — käsitättekö, mitä se merkitsee?"
Hän polki vihaisesti jalkaansa.
"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla ei ole ihanammat olot kuin hänellä."
"Kuka tietää", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, "kuka tietää… sinä olet kaunis…" Poppea nauroi.
"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä — jos minä vaan tahdon…"
Nyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret järjestämään tukkaansa.
Tyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä hävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja öljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti järjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä. Sitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin että tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.