Nuorukainen kumarsi.
"Terve, valtijatar! Jumalat suojelevat sinua!"
"Salve, Otho", vastasi Poppea. "En luullut tapaavani sinua näin aikaiseen kävelyllä."
Hän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi viekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.
"Sano — näin myöhään", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin rinnalleen. "Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret hovijuhlat."
"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa", sanoi Poppea, katsellen nuorukaista säteilevillä silmillään. "Puolisoni on matkustanut", lisäsi hän hiljaa. "Olen matkalla Isiksen puistoihin."
Viittaus — ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin ja
Poppea hävisi.
Otho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin jälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset kohtasivat häntä.
Mutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän vuokrakantotuolin.
"Isiksen puistoihin!" —