* * * * *
Oli yö.
Poliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen palatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa poppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi yksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo. Hopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat karyatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden hampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa muulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu kaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä vihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät herransa avuksi.
Mutta kaikki oli hiljaa.
Ainoastaan tuuli puiden latvoissa kohisi kovemmin. —
Palatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne. Milloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi kohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä kummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä kerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon keskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku, jonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa valuivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina selkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen jännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka ei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti sitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten kellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti itsensä huoneeseen sisään.
"Oletko valmis?" kysyi hän hiljaa.
Se oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen puku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu miekka.
Poppea ojensi hänelle aistikkaan lippaan.
"Koristeeni!"