Kun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat Otho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja talon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat gladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset peräytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle poliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat saaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit pujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.
Sillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut, rientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi ratsulleen — piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita katuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu. He olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki poikkikadulta syöksyvä ratsumies.
"He — minne matka?" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi hevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, "minusta näyttää, ett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!"
Otho, joka ensi silmäyksellä tunsi kotia palaavan Rufiuksen, koetti ajaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit säihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.
"Tie auki!" huusi Otho raivoissaan, "taikka olet kuoleman oma!"
Rufius, joka tunsi ystävänsä äänen, peräytti ällistyneenä ratsunsa.
"Otho — sinäkö?"
Tätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan iskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.
Jo kuului miesten korviin takaa-ajavien huudot:
"Sabina — ryöstö — murha", kaikui sekaisin melun keskeltä.