Rufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle — hän käsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti Rufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät kuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin jälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.
Koko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli jäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti ratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi ohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.
Rufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka pelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen täyttä vauhtia muulien jälkeen.
Takaa-ajajat pysähdytti poikkipuolin kadulla makaava Rufius.
Äänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen hänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen. Sitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.
"Kirous teille!" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet. "Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema teille kaikille…"
Verta tulvahti hänen suustaan. Pää hervahtui erään orjan syliin.
Samassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan ollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä kaikkivoipa kuin hänkin.
Muutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset ja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla palatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.