KUNNIA VAIKO RAKKAUS.
"Voitto, Antonius! — Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut jälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua."
Julia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli luovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota erotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.
Antonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman käärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan edestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään voimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia tehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.
Nyt oli hän siis vapaa!
Hänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän sai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.
"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille", jatkoi neito, "ja pidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa olet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun luonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan ei imperatori todellakaan antaisi anteeksi."
"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia", vastasi Antonius, ottaen päälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä seinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. "Sinä menet minun makuuhuoneeni läpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä odottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava. Takaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon sinulle armollinen, Antonius."
Nuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä piti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa silmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.
Antoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä kyynelen — hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen sydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?