Ainoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää, mikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja kostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.
Hetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli kaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä irroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin kumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta kohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen puolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.
Pyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse sitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut unohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli ylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut lahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti pahimpina vihollisinaan?
Niin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut kyennyt poistamaan.
Jo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen koetti sivua.
"Miekkani!"
Julia säpsähti.
"Minä unohdin", mutisi hän — "mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta vastaan uuden? Tämä on vielä veressä."
Soturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. "Juuri sitä tahdon minä kantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se minulle." Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut piilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona tiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan sinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.
Mutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas vanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan huotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. — Se oli ruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä verta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen rajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.