BERTHA. Mutta olenhan minä aivan tyyni.
AMALIA. Ei, älä koetakaan minua houkutella — älä ollenkaan yritäkään!
Sitä paitse miehesi luultavasti on sinulle jo kertonutkin kaikki.
BERTHA. Mutta enhän tiedäkään, mistä on kysymys.
AMALIA. Vai niin! No, koska välttämättömästä tahdot sen tietää. — Mutta sen sanon, jos sinä vain rupeat sitä suremaan, niin minulla ei enää iloista hetkeä ole. Lupaatko ett'et ole koko asiasta milläsikään; (puristaa Berthan kättä) lupaatko sen, kultaseni?
BERTHA. Lupaan, lupaan; mutta kerro nyt!
AMALIA (salaperäisesti): No niin, kun eilen illalla läksin luotasi — luulen kellon olleen noin 11 paikoilla — ja kun olin joutunut aivan likelle porttiamme, kuulin etäämpää läheneväin henkilöin ääniä. Minä painuin seinää vastaan, pysähdyin ja kuuntelin — en millään muotoa saadakseni tietää, keitä he olivat — mitä se minua olisi liikuttanut? — mutta minä, näethän, pelkäsin heidän huomaavan minut ja tekevän minulle pahaa. Silloin kuulin selvään heidän puhuvan asioista ja suurista rahasummista, ja kun sitten tulivat lähemmäksi, näin heitä olevan neljä, neljä herrasmiestä. Kahta en voinut tuntea pimeässä — ell'ei toinen heistä kumminkin olisi ollut nuori herrassyötinkimme Söderlund — tiedäthän, hän, joka niin hirmuisesti juo. Mutta toiset kaksi hyvin tunsin: toinen oli patruuna Hansen ja toinen — sinun miehesi.
BERTHA. Vai niin; jotain sellaista juuri aavistin. No, entä sitten?
AMALIA. Herra Jumala, kuinka totiseksi sinä kävit! Ei, ei, älä pakoita minua jatkamaan! Ennen puren kieleni halki, ennenkuin —
BERTHA (tyynesti): He puhuivat siis asioista?
AMALIA. Niin, tiedätkös, kortinlyönnistä ja asioista ja viidestä tuhannesta markasta, tai oliko se viidestäkymmenestä tuhannesta, sitä nyt en voi niin tarkoin sanoa. Ja toinen niistä, joita en tuntenut, sanoi: tällä kertaa veli Hansenilla oli hyvä onni, johon Hansen vastasi, että hän juuri edellisenä iltana oli saman summan menettänyt. Ja juuri kun he menivät minun lymypaikkani sivu, kuulin — — Ei, nyt pidän suuni kiinni, ihan varmaan!