AKSEL (ottaa häntä käsivarresta): Hiljaa, hiljaa, neitiseni. Ei mitään kiirettä! Minulla on teille vähän puhuttavaa.
AMALIA (jää istumaan): Minulle?
AKSEL. Niinpä niin, juuri teille. (Erikseen tavallisella äänellään)
Mitä hänelle nyt oikeastaan sanoisin? (Ääneen, entisellä synkeällä
äänellään) Niinkuin sanoin, on minulla teille vähän puhuttavaa.
(Panee käsivarret ristiin rinnalleen ja katselee häntä hetken synkästi)
Minä — — minä teitä kiitän!
AMALIA. Kiitätte? Mistä sitten?
AKSEL. Siitä, että luitte kirjeeni, ja siitä erinomaisesta ystävyydestä, jonka minulle osoititte kertoessanne sen sisällön vaimolleni.
AMALIA (innokkaasti): Minkä kirjeen? Minä vakuutan — minä en suinkaan —
AKSEL (samalla juhlallisella tyyneydellä): Älkää valhetelko — se on turhaa! Tiedänhän kumminkin kaikki. Kiitän teitä vieläkin kerran siitä, että vaimoni silmät avasitte.
AMALIA. Hänen silmänsä avasin! Mitä tarkoitatte?
AKSEL. Teidän terävä järkenne on ainoalla katsahduksella käsittänyt sieluni sortuneen tilan. Te olette kauan tietänyt asioita, joista Berthalla ei ole aavistustakaan ollut; teille ei hirmuinen, vastustamaton pelaamisenhimoni ole mikään salaisuus ollut.
AMALIA. Hyvät ihmiset! Se on siis totta!