AMALIA. Kiitos, kiitos! (Istuu kahvipöydän ääreen) Ohhoo — astuin niin kiivaasti, että oikein väsyin! Olette kenties jo kauankin minua odottaneet?
AKSEL (kohteliaasti): Niin, me juuri teistä puhuimme, kun kuulimme äänenne tuolta ulkoa.
AMALIA. Pelkäsitte luultavasti etten tulisikaan? Vai arvelitteko kääntyneeni sairaaksi? Ooh, siitä ei ole pelkoa, minä en koskaan ole kipeä. Mammalla onkin tapana sanoa: »niin virkeätä ja liikkuvaa tyttöä ei ole koko kaupungissa kuin minun Amaliani on.» Ei, mutta asianlaita oli semmoinen, näettekös, että kun juuri olin tänne tulossa ja kuljin Miina-tädin ikkunan ohitse, koputti hän minua sisään, sillä hän oli ostanut uutta kahvia ja odotti par'aikaa luoksensa Fiina- ja Stiina-tätejä, eikä millään muotoa päästänyt minua, ennen kuin olin juonut kaksi kuppia hänen kanssaan. Siellä kuulin, että Marin, kamreerskan, pieni poika oli kipeä ja — — Mutta, kuuleppas, kuinka pikku Ilmari jaksaa?
BERTHA. Hyvin, Jumalan kiitos!
AMALIA. Sepä hauskaa; minulla on taskussani hänelle karamellia. (Hakee taskustaan) No, missä tuo tuutti nyt onkaan? Ahaa, jopa sen löydän! Kas tässä! (Panee sen pöydälle) No niin, niinkuin jo sanoin, kuulin että poika oli kipeä ja päätin sentähden sivumennessäni pikimmältään pistäytyä häntä katsomassa. Mutta voi suuri Jumala, siellä vasta surkeata oli!
BERTHA. Noo?
AKSEL. Oliko poika kuollut?
AMALIA. Ei aivan, mutta hirmuisen kovassa kuumeessa se pikkuinen eläväinen makasi, eikä hänellä monta päivää jälellä ole, saadaanpa nähdä. Vanhin poika oli vielä lisäksi leikannut sormeensa ja nuorin tyttö saanut suuren kuhmun otsaansa pudotessaan tuolilta. Marilla oli itsellään päänkivistystä, ja miesriiviö — en voi paremmin sanoa — oli kestikievarissa biljardia pelaamassa!
AKSEL. Ooh — mikä julma ihminen!
AMALIA. No, sanokaapas muuta! Kun julkeaa jättää vaimon ja lapset semmoiseen kurjuuteen! Mutta sellaisia ne miehet ovat — Jumala paratkoon — ei ne muusta huoli kuin omista huveistaan ja —