"Minä seuraan teitä, herrani", hän virkkoi.
Samassa he jo olivat venheessä ja me työnsimme sen irti laivasta ja läksimme soutamaan.
Me olimme nyt päässeet laivasta; mutta emme olleet vielä maalla hirsimajassa.
17 Luku.
Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.
Tämä viides retki erosi kokonaan edellisistä. Ensiksi tuo turhan pieni vene, jossa olimme, oli liian raskaassa lastissa. Viisi aikuista miestä, ja kolme niistä — Trelawney, Redruth ja kapteeni — yli kuusi jalkaa pitkiä, oli jo enemmän kuin vene oli aiottu kantamaan. Lisäksi tulivat vielä ruuti, silava ja leipäsäkit. Peräparras oli aivan veden rajassa. Useaan kertaan saimme vettä sisään ja housuni ja takkini liepeet olivat pian likomärät.
Kapteeni käski meitä vähän siirtymään, niin että saimme veneen asennon tasaisemmaksi, mutta tuskin sittenkään uskalsimme siinä edes hengittää.
Toisekseen oli luode nyt alkanut — voimakas, lainehtiva virta kulki länteen läpi satama-altaan ja sitten etelään ulos merelle samojen salmien kautta, joista aamulla olimme tulleet. Jo laineetkin olivat vaaralliset liiaksi lastatulle veneellemme, mutta pahinta oli se, että virta kantoi meitä oikeasta suunnasta ja ohi sen paikan niemen takana, jossa meidän piti nousta maihin. Jos annoimme virran viedä meitä mielensä mukaan, niin olisimme joutuneet rannalle laivaveneiden viereen, jonne merirosvot voisivat ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.
"Minä en voi pitää keulaa paaluvarustusta kohti", virkoin kapteenille. Minä näet olin peräsimessä ja hän ja Redruth, molemmat rasittumattomina, hoitivat airoja. "Vuorovesi painaa venettä alas. Ettekö voisi soutaa vähän kovemmin."
"Enkä voi upottamatta venettä", hän vastasi. "Teidän täytyy ohjata ylemmäksi, jos sallitte minun neuvoa, niin paljon ylemmäksi, että voitatte virran."
Minä koetin, ja huomasin että vuorovesi lakkasi meitä kantamasta länteen käsin vasta sitten kun minä ohjasin keulan suoraan itään eli siis jotenkin suoraan sivulle siitä suunnasta, jonne meidän piti päästä.