"Kyllä he silloin saavat juosta", kapteeni vastasi. "Tiedättehän mihin merimies maalla kykenee. En minä heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni piikatyttökään ei voisi ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette sytyttimen, niin me huopaamme."
Me olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme huolimatta, päässeet hyvän matkaa eteenpäin ilman että veneemme oli sen pahemmin ryyppäillyt. Olimme jo aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä aironvetoa olisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo paljastanut kaistaleen puiden alapuolella. Laivaveneestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke oli jo välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä viivästyttänyt, maksoi nyt velkansa ja viivästytti vihollisiamme. Ainoastaan tykki oli meille vaarallinen.
"Jos uskaltaisin", kapteeni virkkoi, "niin pysähtyisin pudottamaan vielä yhden noista veikkosista."
Mutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään saisi estää heitä laukaisemasta. He eivät olleet edes vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa, vaikka hän ei ollut kuollut; minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois toisten jaloista.
"Valmiit!" huudahti junkkari.
"Huopaa!" kapteeni kaikuna komensi.
Hän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että koko perä painui veden alle. Samassa silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimmäinen ääni, jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun ei ollut kuulunut hänen luokseen asti. Ei kukaan meistä tarkalleen tiennyt, mistä kuula kulki, mutta luullakseni se meni ylitsemme ja ilmanpaine siten oli suurena syynä onnettomuuteemme.
Oli miten oli, veneen perä painui kolme jalkaa syvälle ja kapteeni ja minä jäimme seisomaan vastatusten veteen. Toiset kolme heittivät täydellisen kuperkeikan ja ilmestyivät sitten vedestä läpimärkinä ja suutaan ja sieraimiaan päristellen.
Toistaiseksi ei siis meille ollut pahempaa vahinkoa tapahtunut. Kaikki olivat hengissä ja me voimme vaaratta kahlata rannalle. Mutta kaikki varustuksemme olivat meren pohjassa ja, mikä pahempi, ainoastaan kaksi pyssyä viidestä oli käyttökelpoisessa kunnossa. Omani minä olin siepannut polviltani ja vaistomaisesti nostanut pääni yläpuolelle. Kapteeni taas oli kantanut pyssynsä hihnassa olallaan, lukko ylöspäin, kuten ajatteleva mies ainakin. Muut kolme olivat menneet veneen kera pohjaan.
Ja jotta asemamme kävisi vielä tukalammaksi, kuulimme nyt äänien jo lähenevän rannikkoa reunustavassa metsässä. Sitten uhkasi meitä vaara joutua puolittain avuttomassa tilassamme eristetyiksi paaluvarustuksesta, ja sitäpaitsi me pelkäsimme, että Hunter ja Joyce, jos puolikymmentä miestä kävisi heidän kimppuunsa, eivät ehkä ymmärtäisi pysyä lujina paikoillaan. Me tiesimme, että Hunter oli horjumaton, mutta Joycesta emme olleet varmoja — hän oli hauska ja kohtelias mies palvelijaksi, mutta sotamiehen ammattiin hän ei oikein sopinut.