Kapteeni ja Gray olivat jo tarkastamassa hänen haavaansa ja minä näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli mennyttä miestä.
Luullakseni meidän nopeutemme vastatessamme laukaukseen oli uudelleen ajanut kapinoitsijat pakosalle, koskapa me saimme rauhassa nostaa palvelijavanhuksen aitauksen yli ja kantaa hänet ähkyvänä ja vertavuotavana hirsimajaan.
Vanhusparka ei ollut aina vastustemme alusta asti kertaakaan avannut suutaan hämmästystä, moitetta, pelkoa taikka edes tyytymättömyyttä ilmaistakseen. Vasta nyt kun laskimme hänet hirsimajan lattialle kuolemaan, hän näytti saaneen takaisin puhelahjansa. Hän oli vartioinut käytävää patjan suojassa kuin mikäkin troijalainen, hän oli täyttänyt kaikki käskyt vaieten, kuuliaisesti ja täsmällisesti, hän oli parikymmentä vuotta meitä muita vanhempi, ja juuri hänen, tuon hiljaisen, uskollisen palvelijavanhuksen täytyi nyt kuolla.
Junkkari laskeutui polvilleen hänen viereensä ja itkien kuin lapsi suuteli hänen kättään.
"Onko loppuni tullut, tohtori?" hän kysyi.
"Tom, toverini", minä vastasin, "sinä pääset kotia."
"Kunpa vain olisin ensin saanut heitä pyssylläni hyvästellä", hän virkkoi.
"Tom", junkkari sanoi, "kuule, annathan minulle anteeksi?"
"Osoittaisinko sillä tavalla kunnioitustani teille, junkkari?" kuului vastaus. "Kuinka hyvänsä, tapahtukoon tahtonne, amen!"
Hetkisen oli kaikki hiljaista ja sitten hän ehdotti, että joku lukisi rukouksen. "Onhan tapa sellainen", lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen. Tuokion kuluttua hän vaipui viimeiseen uneen.