Sillävälin oli kapteeni, jonka pullottavaa takkia ja taskuja olin kummastellut, latonut esiin joukon kaikenlaista tavaraa — Englannin lipun, raamatun, nipun tukevaa nuoraa, kynän, mustetta, laivan päiväkirjan ja suuren varaston tupakkaa. Hän oli löytänyt pitkän, valmiiksi kaadetun ja oksitun männynrungon paaluaidan sisäpuolelta, ja Hunterin avulla hän oli sitten pystyttänyt sen hirsimajan nurkkaan. Katolle kiiveten hän oli sitten omin käsin kiinnittänyt kansallislippumme tangon huippuun.
Tämä näytti tuntuvasti keventävän hänen mieltään. Hän tuli takaisin, majaan ja ryhtyi laskemaan varastojamme, aivan kuin ei pahaakaan hätää olisi ollut kysymyksessä. Mutta siitä huolimatta hän piti silmällä Tomin kuolonkamppailua, ja kun kaikki oli ohi, toi hän toisen lipun ja levitti sen kunnioittavasti ruumiin päälle.
"Älkää surko", hän virkkoi junkkarin kättä puristaen. "Hän on hyvässä satamassa; ei ole syytä surkutella merimiestä, joka kaatuu täyttäessään velvollisuutensa kapteeniaan ja isäntäänsä kohtaan. Se ehkä ei ole aivan oikeaoppista, mutta niin se kuitenkin on."
Sitten hän vei minut vähän syrjään.
"Tohtori Livesey", hän virkkoi, "kuinka monen viikon kuluttua te ja junkkari odotatte avustajien tänne saapuvan?"
Minä selitin hänelle, etteivät viikot, vaan kuukaudet olleet kysymyksessä; että jos me emme saapuisi takaisin elokuun lopussa, niin vasta silloin, ei ennemmin eikä myöhemmin, Blandly lähettäisi retkikunnan meitä etsimään. "Sen mukaan voitte itse ajan laskea", lisäsin.
"Kyllä kai, totta totisesti", hän vastasi korvallistaan raapien, "tiukalle ottaa, vaikka luonto meitä antimillaan runsaasti siunaisikin."
"Mitä tarkoitatte? kysyin.
"Tarkoitan vain, että oli ikävä juttu, kun sen toisen veneellisen menetimme", hän vastasi. "Ruutia ja kuulia on meillä riittämään asti. Mutta ruoka-annokset ovat niukat, hyvin niukat — niin niukat, tohtori, että oli ehkä hyvä, kun tuo suu ei ole lisänä syömässä."
Näin sanoen hän viittasi lipulla peitettyyn vainajaan.