— Eipä tosiaan! — myönsi Case. — Adams-poloisesta se jupakka johtui. Hänen viimeisenä päivänään, kun hän makasi kuoleman kielissä, sattui nuori Buncombe tänne. Oletko nähnyt Buncombea?

Vastasin kieltävästi.

— Hän on sellainen neropatti, se Buncombe! — nauroi Case. — No niin, Buncombe sai päähänsä, että kun ei ollut muita pappismiehiä lähettyvillä kuin kanaka-pastoreita, olisi meidän kutsuttava isä Galuchet kuulemaan vanhuksen ripin ja antamaan sakramentin. Minulle se oli samantekevää, kuten voit arvata; mutta sanoin, että nähdäkseni oli kysyttävä Adamsin omaa mieltä. Hän höpisi yhä kastellusta koprastaan ja muuta hassutusta. "Kuulkaahan", sanoin, "olette kovin sairas. Tahtoisitteko, että Kalossi tulisi tänne?" Hän kohousi kyynäspäänsä varaan. "Tuokaa pappi", sanoi hän, "tuokaa pappi; älkääkä jättäkö minua kuolemaan kuin koira!" Hän puhui jokseenkin hurjasti ja kiihkeästi, mutta kylläkin järkevästi. Sitä vastaanhan ei ollut mitään sanottavaa, ja siis lähetimme kysymään Galuchet'lta, tahtoiko hän tulla. Tietysti hän tahtoi, sen arvaa. Jo ajatuskin sai hänet hypähtämään likaisessa paidassaan. Mutta hän ei ollut ottanut isää laskelmiinsa. Hän on piintynyt baptisti, isä on; eikä paavilaisten ole tänne tulemista. Ja hän meni sulkemaan oven. Buncombe haukkui häntä tekopyhäksi, ja minä luulin, että hän saisi kohtauksen. "Tekopyhä!" huudahti hän. "Minäkö tekopyhä? Pitääkö kuulla sellaista mokomalta apinalta?" Ja hän hyökkäsi Buncombea kohti, joten minun täytyi tulla väliin. Ja siinä keskellä touhusi Adams, joka taaskin oli käynyt kaistapääksi, hokien koprastaan kuin huimahullu. Huvinäytelmäksi se oli mainiota, ja minä olin läkähtyä naurusta, mutta silloin Adams yht'äkkiä kohosi istualleen, löi käsillään rintaansa ja matkasi manalan pimeille tuville. Hänellä oli kova kuolema, niin oli John Adamsilla, — lopetti Case, käyden äkkiä vakavaksi.

— Ja mihin pappi joutui? — kysyin minä.

— Pappiko? — sanoi Case. — Oh, hän paukutteli ovea ulkopuolelta, huuteli alkuasukkaita murtamaan sen ja piipitti, että hän tahtoi pelastaa sielun ja muuta sellaista. Hän oli tavattomasti kuohuksissaan, se pappi. Mutta mitäpä sille mahtoi? Johnin ankkuriköysi oli katkennut, John oli poistunut näiltä markkinoilta, eikä siinä nyt enää sakramenteista apua lähtenyt. Pian ilmoitettiin Randallille, että pappi oli rukoilemassa Johnnyn haudalla. Isä oli aika hutikassa, sieppasi nuijan ja kiirehti suoraan paikalle. Siellä oli Kalossi polvillaan ja joukko alkuasukkaita katselemassa. Ei olisi luullut isän niin paljoa välittävän muusta kuin väkijuomista; mutta hän ja pappi kinastelivat siinä kaksi tuntia, sättien toisiaan alkuasukasten kielellä, ja joka kerta, kun Kalossi yritti polvistua, isä tähtäsi häntä nuijallaan. Moista lystiä ei ollut Falesalla ennen nähty. Jupakka loppui siihen, että kapteeni Randall kellahti maahan jonkin kohtauksen johdosta, ja pappi pääsi kuin pääsikin voitolle. Mutta hän oli vihaisin pappi, mistä koskaan on kuultu, ja valitti päälliköille loukkauksesta, kuten hän sitä nimitti. Siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä päällikkömme täällä ovat protestantteja; ja kun hän oli rettelöinyt aamukoulun rummusta, antoivat he mielellään hänelle näpsäyksen. Nyt hän vannoo, että Randall antoi Adamsille myrkkyä tai jotakin sellaista, ja tavatessaan nuo kaksi miestä irvistelevät toisilleen kuin paviaanit.

Hän kertoi tämän mahdollisimman luonnollisesti ja ikäänkuin siitä huvitettuna, vaikka se nyt näin kauan jälkeenpäin ajatellessani tuntuu minusta ellottavalta jutulta. Kuitenkaan ei Case koskaan tekeytynytkään pehmeäksi, vaan ainoastaan reiluksi, sydämelliseksi ja kaikin tavoin miehekkääksi; ja totta puhuen sai hän minut kokonaan ymmälle.

Menin kotiin ja kysyin Umalta, oliko hän poopi, jota sanaa olin huomannut alkuasukasten käyttävän katolisista.

— E le ai! — huudahti hän. Uma käytti aina omaa kieltään, milloin hän tahtoi tavallista jyrkemmin kieltää, ja mahtavammalta se tosiaan kuuluukin. — Poopi ei hyvä, — lisäsi hän.

Sitten kyselin häneltä Adamsista ja papista, ja hän kertoi minulle jokseenkin saman jutun omalla tavallaan. Näin en asiasta paljoa viisastunut, mutta yleensä olin taipuvainen otaksumaan, että sakramentin aiheuttama jupakka oli asian pohjana ja myrkytys vain lorua.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jolloin ei mitään ostajia ollut odotettavissa. Uma kysyi minulta aamusella, menisinkö "rukoilemaan". Sanoin hänelle, että en ollut niissä aikeissakaan, ja hän pysyi itsekin kotona sen enempää puhumatta. Minusta tämä oli omituista alkuasukkaassa, alkuasukas-naisessa, ja naisessa, jolla oli uudet vaatteet näyteltävinä. Mutta kun se erinomaisesti soveltui minulle, en ollut sitä huomaavinani. Kummallisinta oli, että sittenkin olin vähällä tulla menneeksi kirkkoon, ja sitä seikkaa en hevillä unhoita. Olin pistäytynyt kävelylle ja kuulin virren kajahtavan. Tiedätte, miltä se tuntuu. Kun kuulee ihmisten laulavan, se ikäänkuin vetää puoleensa; ja ennen pitkää olin kirkon vieressä. Se oli pieni, pitkä, matala korallista kyhätty rakennus, joka molemmista päistään pyörentyi valaanpyytäjä-veneen tapaan; sen päällä oli iso alkuasukasmallinen katto, ikkunat olivat lasitta ja oviaukot ovitta. Pistin pääni ikkunasta ja näin jotakin niin uutta (sillä muilla saarilla kävi toimitus toiseen malliin), että pysähdyin katselemaan. Seurakunta istui matoilla lattialla, naiset toisella puolella, miehet toisella, kaikki koreimmissa pukimissaan. Naisilla oli ihan hameet ja hatut, miehillä valkoiset nutut ja paidat. Virsi oli laulettu loppuun; pastori, iso, harteva kanaka, oli saarnastuolissa, pauhaten kuin henkensä edestä. Tavasta, jolla hän heilutti kättään, käytti äänivarojaan, veti esiin todisteita ja vetosi kuulijoihinsa, huomasin hänet voimamieheksi ammatissaan.