—- No, — kysyi hän, — mitä olet sitten tehnyt?
— Senpä juuri tahtoisin saada selville, — vastasin minä.
— Oh, niin ei voi olla laitasi, — virkkoi hän; — se ei ole mahdollista. Mutta kuulehan, mitä teen. Rauhoitu sinä vain, niin menen hankkimaan asiasta varmuuden. Valssaahan sisälle juttelemaan isän kanssa.
— Kiitoksia paljon, — sanoin, — mutta jään mieluummin tänne kuistille. Teidän asuntonne on niin ummehtunut.
— Minä kutsun sitten isän tänne, — sanoi hän.
— Ystäväiseni, — estelin minä, — jätä se mieluummin tekemättä. Minä tosiaankaan en pidä herra Randallista.
Case nauroi, otti lyhdyn puodista ja läksi kylään. Noin neljännestunnin kuluttua tuli hän takaisin, näyttäen hyvin vakavalta.
— Tjaa, — sanoi hän, paiskaten lyhdyn kuistin portaille, — sitä en olisi koskaan uskonut. Kuinkahan pitkälle näiden kanakain hävyttömyys vielä meneekään? Näkyvät lopen menettäneen kaiken kunnioituksen valkoisia kohtaan! Pitäisi saada tänne sotalaiva … saksalainen, jos mahdollista; ne pojat osaavat käsitellä kanakoja.
— Siis minä olen tabun alainen? — huudahdin.
— Jotakin sinne päin, — sanoi hän. — Ja se on pahinta siitä lajista, mitä olen vielä kuullut. Mutta minä seison lujana puolestasi, Wiltshire, kanssasi yhtenä miehenä. Pistäydy tänne huomenaamulla yhdeksän tienoissa, niin menemme tiedustamaan asiaa päälliköiltä. Ne pelkäävät minua tai ainakin ovat ennen peljänneet; mutta he ovat nykyisin niin korskeita, etten tiedä, mitä ajatella. Ymmärrä minua, Wiltshire; en pidä tätä sinun riitanasi, — jatkoi hän hyvin päättäväisenä, — vaan minusta koskee asia meitä kaikkia, se koskee valkoista miestä, ja minä taistelen sen puolesta kynsin hampain, — tässä käteni.