— Saitko syytä selville? — kysyin.
— En vielä, — virkkoi Case. — Mutta kyllä heidät huomenna taltutamme.
Yleensä olin varsin mielissäni hänen käytöksestään ja melkein vielä enemmän seuraavana päivänä, kun tapasimme toisemme mennäksemme päälliköiden puheille ja näin hänet niin jäykkänä ja päättäväisenä. Päälliköt odottelivat meitä eräässä isoista, soikeista suojistaan, jonka jo pitkän matkan päästä osoitti meille räystäitten alla tungeskeleva väkijoukko, ainakin sata henkilöä, miehiä, naisia ja lapsia. Monet miehistä olivat matkalla työhönsä, ja heillä oli vihreät seppeleet, joka sai minut ajattelemaan vapunpäivää kotona. Tämä joukko avautui suristen, kun me kaksi astuimme sisään, ja osoitti äkillistä vihaista kiihtymystä.
Sisällä oli viisi päällikköä; neljä mahtavannäköistä, komeata miestä, viides vanha ja kumarainen. He istuivat matoilla valkoisissa mekoissaan ja nutuissaan, viuhkat käsissä kuin hienoilla naisilla, ja kahdella nuorimmalla oli katolisia kunniarahoja rinnassa, joka antoi minulle miettimisen aihetta. Meille oli varattu paikat istumamatoilla huoneen etupuolella vastapäätä näitä suurmiehiä. Keskusta oli tyhjä; väkijoukko sorisi aivan selkämme takana ja kuroitteli kaulojaan, toiset tyrkkien toisiaan, paremmin nähdäkseen, ja heidän varjonsa hypähtelivät edessämme lattian puhtoisilla laakakivillä. Hiukkasen verran häiriinnyin tuosta rahvaan kiihtymyksestä, mutta päälliköiden tyyni, kohtelias sävy rauhoitti minua, sitä enemmän, kun heidän puhemiehensä ryhtyi pitämään pitkää puhetta matalalla äänellä, toisinaan heiluttaen kättään Casea, toisinaan minua kohti, ja välistä lyöden rystöillään mattoon. Ainakin oli selvää, että päälliköt eivät osoittaneet mitään suuttumuksen merkkejä.
— Mitä hän nyt haasteli? — kysyin, kun päällikkö oli lopettanut.
— Oh, sitäpä vain, että heistä oli hauskaa sinut nähdä ja että he sanoistasi ymmärtävät haluavasi tehdä jonkun valituksen, joten sinun on puhuttava suusi puhtaaksi, niin he kyllä järjestävät asian.
— Veipä sen lausuminen aika pitkän ajan, — huomautin.
— Pyh, loput oli imartelua ja kohteliaisuuslauseita ja kaikellaista puuta heinää, — selitti Case. — Tiedäthän, millaisia kanakat ovat.
— No, minulta he eivät saa kuulla runsaastikaan kohteliaisuuksia, — sanoin minä. — Kerrot heille, kuka olen. Minä olen eurooppalainen, Suur-Britannian alamainen ja kotimaassani niin mahtava päällikkö, että sillä ei ole määrääkään; minä olen tullut tänne tekemään heille hyvää ja sivistämään heitä; ja tuskin olen saanut liikkeeni järjestettyä, kun he ryhtyvät julistamaan minut pannaan, joten kukaan ei uskalla lähestyä taloani! Sano heille, etten aio rikkoa lakeja; ja jos he tahtovat lahjaa, teen mikä kohtuullista on. En moiti ketään siitä, että katsoo eteensä, saat heille sanoa, sillä se on ihmisluonteen mukaista; mutta jos he luulevat voivansa minun suhteeni noudattaa omia kanakalaisia meininkejään, niin pian näkevät erehtyneensä. Ja sano heille suoraan, että kysyn syytä tähän valkoisen miehen ja Britannian alamaisen osaksi tulleeseen kohteluun.
Sellainen oli puheeni. Minä tiedän, miten on kanakoja käsiteltävä: kun opettaa heille järkeä ja menettelee heitä kohtaan reilusti, niin (sen tunnustuksen heille annan) he aina taipuvat. Niillä ei ole mitään oikeata hallitusta tai todellista lakia, se on ajettava heidän päähänsä; ja jos heillä sellaisia olisikin, kylläpä olisi kaunista, jos niitä sovitettaisiin valkoihoisiin. Tuntuisi perin omituiselta, jos saapuisimme niin pitkien matkojen takaa emmekä saisi tehdä mitä tahdomme. Pelkkä ajatuskin siitä on aina paisuttanut sisuani, ja minä laadin puheeni varsin mahtipontiseksi. Sitten Case käänsi sen tai pikemmin oli kääntävinään, jonka jälkeen ensimäinen päällikkö vastasi, sitten toinen ja sitten kolmas, kaikki samaan tyyliin, keveästi ja kohteliaasti, mutta vakavalla pohjasävyllä. Kerran tehtiin Caselle kysymys, ja hän vastasi siihen, jolloin kaikki, päälliköt kuten rahvaskin, nauroivat ja katsahtivat minuun. Kaikkein viimeksi kumarainen vanhus ja ensimäiseksi puhunut iso nuori päällikkö panivat Casen jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi. Toisinaan huomasin Casen koettavan livistää ja he ahdistivat häntä kuin ajokoirat. Hiki valui hänen kasvojaan pitkin, joka ei ollut minulle mitään hauskaa nähtävää, ja muutamista hänen vastauksistaan väkijoukko voihki ja mukisi, niin että teki pahaa kuunnella. Oli hirveän kiusallista, etten ymmärtänyt alkuasukkaiden kieltä, sillä (kuten nyt uskon) he kyselivät Caselta naimisestani, ja hänellä täytyi olla tukala työ selviytyä asiasta. Mutta yksinään jätettynä olisi Casella ollut älyä vaikka johtaa parlamenttia.