— Ja täytyykö minun yhä aiheettomasti olla tabun alaisena? — kysyin.
— Sanon sinulle, että et ole tabun uhrina, — toisti hän. — Kanakat eivät tule lähellesi, siinä kaikki. Ja kuka heitä voi pakoittaa? Meillä kauppiailla on aikamoinen sappi, se täytyy tunnustaa; pakoitamme nämä kanaka-raukat peruuttamaan lakinsa, poistamaan tabunsa ja muuta sellaista, milloin vain hyväksi näemme. Mutta ethän toki odottane mitään lakia, joka pakoittaisi ihmiset tekemään kauppaa liikkeessäsi, vaikkapa eivät haluaisikaan? Et tahtone väittää itselläsi olevan sisua siihen? Ja jos sinulla olisikin, olisipa kummallista ehdottaa sellaista minulle. Haluaisin huomauttaa sinulle, Wiltshire, että itsekin olen kauppias.
— En luule, että sinuna puhuisin sisusta, — sanoin minä. — Mikäli minä voin käsittää, tulee käymään näin: Ainoakaan sielu ei ole tekevä kauppaa minun kanssani, vaan kaikki käyvät sinun luonasi. Sinä kokoat kopran, ja minä saan mennä hiiteen niin että kintut vilkkuu. Enkä minä osaa alkuasukasten kieltä, ja sinä olet täällä ainoa mainitsemisen arvoinen henkilö, joka taitaa englantia, ja sinä kehtaat vihjailla olevani hengen vaarassa, eikä sinulla ole minulle muuta sanottavaa kuin että et tiedä, miksi!
— Niin, se on kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa, — virkkoi hän, — Minä en tiedä … soisin tietäväni.
— Ja sinä käännät minulle selkäsi, jättäen minut oman onneni nojaani
Sellainenko on asema? — kysyin minä.
— Jos tahdot käyttää häijyjä sanoja, — vastasi hän. — Minä en niitä käytä. Sanonhan vain: "Aion pysyä sinusta erilläni; tai ellen sitä tee, joudun itse vaaraan."
— Hm, — murahdin minä, — olet sinäkin soma valkoihoinen!
— Oh, ymmärrän; olet ärsyttynyt, — sanoi hän. — Niin olisin itsekin.
Voin antaa sinulle anteeksi.
— Jo riittää, — kivahdin minä, — mene anteeksiantoinesi muualle.
Tästä käy minun tieni, tuosta sinun!
Tämän jälkeen me erosimme, ja minä menin suoraa kotiini kiihoittuneessa mielentilassa ja tapasin Uman koettelemassa muutamia kauppatavaroita kuin lapsi.