— Herra Wiltshire, — sanoi hän laadittuaan vihkimäkirjan ja lähetettyään todistajat pois, — minun on kiitettävä teitä varsin elävästä mielihyvästä. Olen harvoin toimittanut vihkimisen suuremmalla myötätunnolla ja liikutuksella.
Sitä voi nimittää puhumiseksi. Hän jatkoi vieläkin, ja minä olin valmis nielemään kaiken siirappitaikinan, mitä hänellä oli varastossa. Sillä tunsin olevani hyvällä tuulella. Mutta puolen vihkimätoimituksen ajasta oli Uman huomio ollut kiintyneenä johonkin, ja nyt hän puhkesi puhumaan.
— Miten sinä se käsi sattunut? — virkkoi hän.
— Kysy Casen kallolta, eukkoseni, — sanoin minä. Hän hypähti, parkaisten ilosta.
— Ette ole hänestä tehneet juuri mitään kilttiä kristittyä, — huomautin herra Tarletonille.
— Mielestämme hän ei kuulunut huonoimpiimmekaan, — puolusti pappi, — kun oli Fale-aliissa; ja jos Umalla on vihankaunaa, olen taipuvainen uskomaan, että hänellä on siihen hyvät syynsä.
— Ka, tässäpä tulemmekin palvelukseen numero kaksi, — sanoin minä. — Tahdon kertoa teille tarinamme nähdäkseni, voitteko päästää päivänpilkkeen sen hämärään sokkeloon.
— Onko se pitkä? — kysyi hän.
— On kyllä, — huudahdin; — riittää siinä rihmaa!
— No, minä suon teille kaiken ajan, minkä voin säästää, — sanoi hän, katsahtaen kelloaan. — Mutta tunnustan teille suoraan, että olen ollut syömättä kello viidestä tänä aamuna, ja ellette voi tarjota minulle jotakin, en luultavasti saa haukata ennenkuin seitsemän tai kahdeksan tienoissa illalla.