— Mutta ei ole helppo saada Namusta viimeistä sanaa. Tuossa tuokiossa oli hän valmis esityksineen. "Misi", sanoi hän, "te kerroitte minulle viisaista miehistä, jotka eivät olleet pastoreita, eivätkä edes pyhiä ihmisiä, mutta jotka tiesivät paljon oppimisen arvoista, esimerkiksi puista ja eläimistä, ja osasivat painaa kirjoja ja kertoa veitsien valmistamiseen poltetuista kivistä. Sellaiset miehet opettavat teitä korkeakouluissanne, ja te saatte heiltä tietoja, mutta varotte oppimasta jumalattomuutta. Misi, Case on minun koulumestarini."

— En tiennyt, mitä sanoa. Casen juonittelut olivat nähtävästi karkoittaneet herra Vigoursin Falesalta, ja se oli hyvinkin luultavasti tapahtunut pastorini salaisella suostumuksella. Muistin, että juuri Namu oli rauhoittanut minua Adamsista ja selittänyt huhun vain katolisen papin ilkeämielisyydestä lähteneeksi. Ja näin, että minun täytyi hankkia perusteellisempia tietoja puolueettomalta taholta. Täällä on vanha päällikön veitikka, Faiaso, jonka te varmaan näitte neuvostossa tänään; hän on koko ikänsä ollut levoton ja viekas, suuri kapinain kuohuttaja ja saaren lähetystyölle kiusallinen oas. Kuitenkin on hän hyvin älykäs ja, politiikkaa ja omia rikkomuksiaan lukuunottamatta, pysyy totuudessa. Minä menin hänen luokseen, kerroin hänelle kuulemani ja pyysin häntä olemaan avomielinen.

— Minulla ei liene eläissäni ollut tuskallisempaa keskustelua. Kenties ymmärrätte minua, herra Wiltshire, kun sanon teille, että otan aivan vakavalta kannalta ne ämmäin lorut, joista minua tuonnoin moititte, ja että olen yhtä harras pyrkimyksessäni tehdä hyvää näille saarelaisille kuin te saatatte olla miellyttääksenne ja suojellaksenne sievää vaimoanne. Ja teidän on muistettava, että pidin Namua oikeana mallimiehenä ja ylpeilin hänestä, lukien hänet lähetystyömme ensimäisiin kypsiin hedelmiin. Ja nyt sain tietää, että hän oli joutunut jonkinlaiseen riippuvaisuuteen Casesta. Aluksi ei hänessä ollut vikaa; se johtui epäilemättä juonittelun ja mahtailemisen aiheuttamasta pelosta ja kunnioituksesta. Mutta kauhukseni sain tietää, että toinen vaikutin oli tullut lisäksi: kuulin Namun ottaneen tavaraa Casen myymälästä ja arvelun mukaan joutuneen hänelle pahasti velkaan. Mitä tahansa kauppias sanoi, sen Namu vavisten uskoi. Hän ei ollut tässä asemassa yksinään; monet kylässä elivät samallaisessa alamaisuudessa; mutta Namun tapaus oli tärkein, Namun kautta oli Case saanut eniten pahaa aikaan; ja kun päällikötkin jossain määrin puolsivat häntä, niin hän hypitellen pastoria kämmenellään oli melkein kylän valtias.

— Te tiedätte jotakin Vigoursista ja Adamsista, mutta ehkä ette ole kuullut mitään vanhasta Underhillista, Adamsin edeltäjästä. Muistan hänet hiljaiseksi, leppeäksi vanhukseksi, ja meille kerrottiin, että hän kuoli äkkiä. Valkoiset miehet kuolevat hyvin äkkiä Falesalla. Totuus, sellaisena kuin sen nyt kuulin, jähmetytti veren suonissani. Häntä näkyi kohdanneen yleinen halvaus, herpauttaen koko hänen ruumiinsa paitsi toista silmää, jota hän alituisesti vilkutti. Pantiin liikkeelle huhu, että avuton vanhus nyt oli paholainen, ja tuo katala Case lietsoi alkuasukasten pelkoa, ollen itsekin pelkäävinään, eikä muka uskaltanut yksinään mennä hänen taloonsa. Vihdoin kaivettiin kuoppa, ja elävä ruumis haudattiin kylän äärimmäiseen päähän. Pastorini Namu, jonka kasvatuksessa olin ollut avullisena, lausui rukouksen tuossa inhoittavassa näytelmässä.

— Tunsin olevani hyvin vaikeassa asemassa. Ehkä olisi velvollisuuteni ollut ilmiantaa Namu ja toimittaa hänet eroitetuksi. Ehkä nyt ajattelen niin, mutta silloin näytti asia vähemmän selvältä. Hänellä oli suuri vaikutusvalta, se olisi saattanut osoittautua omaani suuremmaksi. Alkuasukkaat ovat taikauskoon taipuvaisia; kenties olisin heitä kiihoittamalla juurruttanut ja levittänyt näitä vaarallisia kuvitteluja entistä enemmän. Ja Namu oli sitäpaitsi, tätä uutta, kirottua vaikutusta lukuunottamatta, hyvä pappi, kykenevä mies ja mieleltään hurskas. Mistä etsisin parempaa? Mistä saisin edes yhtä hyvän? Tuolla hetkellä, Namun hairahdus vereksenä silmäini edessä, elämäntyöni näytti minusta ivalta; toivo oli rinnassani kuollut. Halusin mieluummin parantaa niitä työaseita mitä minulla oli kuin mennä etäältä etsimään toisia, jotka varmaan osoittautuisivat huonommiksi; ja häväistystä on toki vältettävä milloin se suinkin käy päinsä. Oikein tai väärin, päätin siis toimia meluttomasti. Koko sen yön toruin horjahtunutta pastoria ja väittelin hänen kanssaan, nuhtelin häntä tietämättömyydestään, puutteellisesta uskostaan ja kurjasta menettelystään, huuhdellessaan astian puhtaaksi vain ulkopuolelta, kylmäverisesti avustaessaan murhassa ja lapsellisesti kiihtyessään muutamista joutavista, tarpeettomista ja sopimattomista eleistä; ja paljoa ennen päivänkoittoa oli hän edessäni polvillaan, kylpien kyynelissä, jotka mielestäni osoittivat todellista katumusta.

— Sunnuntai-aamuna nousin saarnastuoliin, puhuen ensimäisen Kuningasten kirjan yhdeksännentoista luvun mukaan tulesta, maanjäristyksestä ja äänestä, osoittaen oikean hengellisen voiman ja viitaten niin selvästi kuin uskalsin Falesan äskeisiin tapahtumiin. Vaikutus oli voimakas, ja se kasvoi vielä suuremmaksi, kun Namu vuorostaan nousi, tunnustaen, että oli ollut puuttuvainen uskossa ja elämässä ja että oli tullut synnin tuntoon. Siihen asti oli siis kaikki hyvin; mutta sattui eräs onneton seikka. Läheni "toukokuumme" aika saarella, jolloin otettiin vastaan alkuasukasten avustukset lähetykselle. Velvollisuuteni oli tästä ilmoittaa, ja se antoi viholliselleni tilaisuutensa, jota hän ei vitkastellut käyttää hyväkseen.

— Tieto asian kulusta oli epäilemättä toimitettu Caselle heti kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja samana iltapuolena hän sovittausi kohtaamaan minut keskellä kylää. Hän astui luokseni niin kiihkeänä ja ärtyneenä, että tunsin olevan turmiollista häntä välttää.

— "Kah", sanoo hän alkuasukasten kielellä, "tässähän on se pyhä mies. Hän on saarnannut minua vastaan, mutta hän ei tehnyt sitä sydämestään. Hän on saarnannut Jumalan rakkaudesta; mutta se ei tullut hänen sydämestään, vaan hänen hampaittensa välistä. Tahdotteko tietää, mitä hänellä oli sydämessään?" huudahti hän. "Minäpä näytän sen teille!" Ja sipaisten päätäni oli hän ottavinaan siitä dollarin, pitäen rahaa ilmassa.

— Väkijoukon läpi humahti se kuiske, jolla polyneesialaiset ottavat ihmeen vastaan. Minä puolestani seisoin hämmästyneenä. Se oli tavallinen silmänkääntäjä-temppu, jonka kotona olin nähnyt parikymmentä kertaa; mutta miten saisin kyläläiset siitä vakuutetuiksi? Toivoin, että hepreankielen asemesta olisin opiskellut taikuroimista, voidakseni maksaa veitikalle hänen omalla rahallaan. Mutta siinä sitä olin; en voinut seisoa äänettömänä, ja paraskin, mitä osasin sanoa, oli heikkoa.

— "Pyydän ettette vaivaudu jälleen koskemaan minuun", sanoin.