No niin, päätökseni ei enää ollut peruutettavissa. Tiapolo oli murskattava ennen uuden päivän valkenemista, ja minulla oli täysi työ ei ainoastaan valmisteluissa, vaan myöskin väittelemisessä. Taloni muistutti käsityöläisten keskusteluseuraa. Uma tahtoi kaikin mokomin pidättää minua menemästä yöllä tiheikköön, sillä jos sen tekisin, en muka koskaan palaisi. Tunnette hänen vakuuttelutapansa, olihan jo esimerkki kuningatar Viktoriasta ja pirusta, ja saatatte hyvin käsittää, että väsyin siihen ennen illan tuloa.
Vihdoin juolahti päähäni hyvä tuuma. Mitä hyödytti heitellä helmiäni hänelle? Kaiketi tepsisi paremmin, ajattelin, jos käyttäisin jotakin hänen omaa hakkelustaan.
— Kuulehan sitten, — sanoin. — Etsi raamattusi, niin otan sen mukaani matkalle. Siitä lähtee apua.
Hän vannoi, että raamattu ei mitään hyödyttäisi.
— Juuri teidän kanakain tietämättömyyttä, — nuhtelin. — Mene noutamaan raamattusi.
Hän toi sen, ja minä käänsin esille nimilehden, jolla arvasin löytäväni vähäisen englanninkieltä, ja niin siinä olikin. — Kas! — sanoin. — Silmäisepäs tuohon! "Lontoossa, Englannin ja Ulkomaan Bibliaseuran kustannuksella, Blackfriars", ja vuosiluku, jota en tajua, kun se on painettu noilla äksillä. [Roomalaisilla numeroilla. Suom.] Mikään piru helvetistä ei tohdi tulla lähellekään Bibliaseuraa eikä koko katua. Kah, oletpa sinä hupsu! — lisäsin. — Miten luulet tulevamme toimeen omien aitujemme kanssa kotona? Kaikki bibliaseuran ansiota!
— Luulen, että teillä ei ne olekaan, — sanoi hän. — Valkoinen mies kertoo teillä ei ole yhtä aitu.
— Kuuluu kai hyvinkin uskottavalta? — kysyin. — Miksi nämä saaret olisivat niitä täpötäynnä, eikä ainoatakaan Euroopassa?
— Niin, siellä ei kasva yhtä leipäpuu, — selitti hän.
Olisin voinut repiä tukkaani. — Kuulehan toki, eukkoseni, — sanoin, — lopeta jo, olen väsynyt lörpöttelyysi. Minä otan raamatun mukaani, se riittää minulle täydellisesti, ja olkoon tämä viimeinen sanani.