Yö oli tavattoman pimeä, päivänlaskun mukana nousseet pilvet peittivät koko taivaan; ei tähden välähdystä, ja alenevan kuun loppusyrjä ilmestyisi vasta aamutunneilla. Kylän ympäristö, johtuiko se sitten avoimissa huoneissa palavista valoista tai monien riutalla liikkuvien kalastajain soihduista, hohti kuin ilotulituksessa; mutta meri, vuoret ja metsät olivat kokonaan pimeän peitossa.
Kello lienee ollut kahdeksan lähtiessäni retkelleni sälytettynä kuin aasi. Ensiksikin oli raamattu, ihmisen pään kokoinen kirja, jonka hupsuudessani olin lupautunut ottamaan. Sitten oli pyssyni, veitsi, lyhty ja patenttisytykkeitä, kaikki tarpeellisia. Lisäksi tuli varsinaiset työkojeeni, hirvittävä paino ruutia, pari kalastuksessa käytettyä dynamiittipommia ja muutamia kappaleita hitaasti syttyvää rikkilankaa, jotka olin vetänyt ulos läkkikoteloista ja liittänyt yhteen miten parhaiten taisin; sillä sytykkeet olivat vain kauppatavaraa, ja olisi ollut mieletöntä niihin luottaa. Ylimalkaan oli minulla, kuten näette, tarpeita aimo räjähdystä varten! Menot eivät merkinneet mitään; tahdoin tehdä työni säällisesti.
Niin kauan kuin olin avoimella kentällä ja saatoin kodistani näkyvän lampun mukaan ohjata askeleeni, kävi kaikki hyvin. Mutta ehdittyäni polulle tuli niin pimeä, että en päässyt eteenpäin, vaan astuin sivulle metsään ja kiroilin siellä kuin mies, joka etsii tulitikkuja makuuhuoneessaan. Tiesin, että oli vaarallista sytyttää lyhtyni, sillä sen valo näkyisi niemekkeen kärkeen asti, ja koska kukaan ei käynyt täällä pimeän tultua, antaisi se puheenaihetta ja tulisi Casen korviin. Mutta mitä oli minun tehtävä? Täytyi joko luopua yrityksestä ja menettää arvoni Maean silmissä tai uhallakin sytyttää lyhty ja suorittaa tehtäväni niin pian kuin mahdollista.
Polulla kulkiessani kävelin rivakasti, mutta heti mustalle rannikolle tultuani oli minun juostava. Sillä vuoksi oli nousemassa korkeimmilleen, ja päästäkseni ruutiani kastelematta tyrskyn ja jyrkän vuorenseinän välitse tarvitsin kaiken nopeuteni. Nytkin ulottui ryöppy polviini asti ja olin vähällä kaatua kiveä vasten. Kaiken tämän aikaa tulinen kiireeni, meren raikas ilma ja tuore haju piti mieleni reippaana; mutta kun olin tiheikössä ja aloin kiivetä polkua, kävin tehtävään hitaammin. Metsän synnyttämän arkuuden olivat mestari Casen banjonkielet ja kuvaveistokset suureksi osaksi ravistaneet niskastani, mutta silti pidin tätä kaameana vierailuna ja arvasin, että opetuslasten täytyi käynneillään pahoin säikähtyä.
Kun lyhdyn valo sattui runkoihin, haarautuviin oksiin ja köysimäisten köynnöskasvien kiertyneihin latvoihin, muutti se koko paikan tai kaiken, mitä siitä saattoi nähdä, eräänlaiseksi sekavaksi liikkuvien varjojen leikiksi. Ne tulivat vastaan vankkoina ja nopeina kuin jättiläiset ja sitten kaikkosivat pois haihtuen hämärään; ne kohosivat pään yli kuin nuijat ja lensivät sitten lintujen lailla yön pimeyteen. Metsän kamara kiilsi lahosta puusta, muistuttaen tulitikkulaatikon kyljessä raapaisemisen jälkeen välähtävää fosforihohdetta. Isoja, kylmiä pisaroita välähteli kuin hikeä oksilta yläpuolellani. Tuuli kävi tuskin nimeksikään; vain pieni jäinen viima hengähteli maanpuolelta, kykenemättä mitään liikahduttamaan; ja harput olivat mykkiä.
Ensimäisen maantunnun sain päästyäni villipalmu-metsästä ja nähdessäni möröt muurin harjalla. Kovin kummallisilta ne näyttivät lyhdyn valossa, kasvot maalattuina, näkinkengät silminä sekä vaatteet ja hiukset riipuksissa. Toisen toisensa perästä tempasin ne kaikki alas, pinoten ne kasaan holvin katolle, jotta ne pääsisivät samaan kokkoon muun kanssa. Sitten valitsin paikan erään ison eteiskiven takana, kaivoin siihen ruutini ja kaksi räjähdyspommia ja juoksutin sytytyslankani käytävälle. Vielä jäähyväisiksi vilkaisin savuavaan päähän. Somalta se näytti.
— Hei vain! — huudahdin. — Nyt on kohtalosi määrätty.
Ensimäinen aikomukseni oli sytytettyäni heti lähteä kotiinpäin; sillä pimeys, lahonneen puun kimmeltely ja lyhdyn varjot saivat mieleni tuntumaan kolakalta. Mutta minä tiesin, missä yksi harpuista riippui; minusta olisi ollut vahinko, ellei se olisi mennyt muitten mukana; mutta samalla kertaa en voinut olla itselleni myöntämättä, että olin hirveästi väsynyt hommaani ja että mieluimmin olisin ollut kotona suljettujen ovien takana. Astuin ulos kellarista miettien puoleen ja toiseen. Meren kohinaa kuului kaukaa alapuoleltani rannalta; lähempänä ei lehtikään värähtänyt; olisin saattanut olla ainoa elävä olento tällä puolen Kap Hornin.
Ja kun siinä seisoin ajatuksissani, tuntui kuin koko metsä heräisi ja täyttyisi pienillä äänillä. Pieniä ääniä ne olivat, ei mitään vaarallista — rasahdus tuolla, pyrähdys täällä, — mutta rintaani ahdisti ja kurkkuni kävi kuivaksi kuin korppu. En minä Casea peljännyt, kuten olisi ollut järkevätä; en Casea edes ajatellutkaan; mutta minua vaivasivat kuin ankara ähky akkain lorut paholaisnaisista ja metsäsioiksi muuttuneista miehistä. Puuttui vain kynnen verta, että olisin lähtenyt juoksuun; kuitenkin hillitsin itseni, astuin ulos ja kohottaen lyhtyä kuin hullu katsahdin ympärilleni.
Kylän taholla ja polulla ei näkynyt mitään. Mutta kun käännyin sisämaahan päin, oli ihme, että en lysähtänyt maahan. Tuolla, tullen suoraan erämaasta ja paholaisviidasta … tuolla oli varmaan paholaisnainen juuri sellainen, millaisiksi olin niitä kuvitellut. Näin valon lankeevan hänen paljaille käsivarsilleen ja kirkkaihin silmiinsä, ja minä kiljahdin niin kimakasti, että luulin siihen paikkaan kuolevani.