— Ah, älä huuda ääni! — sanoi paholaisnainen kuuluvalla kuiskauksella. — Miksi sinä puhu iso ääni? Sammuta valo! Ese tulee hän.
— Kaikkivaltias Jumala, sinäkö se olet, Uma? — ihmettelin minä.
— Ioe, — myönsi hän. — Minä tulee nopea. Ese täällä pian.
— Tulitko sinä yksin? — kysyin. — Sinä ei pelkää?
— Ah, liian paljo pelkää! — kuiskasi hän, tarraten minuun kiinni. —
Minä luulla kuolla.
— No, — sanoin heikosti irvistäen, — minä en naura sinulle, rouva
Wiltshire, sillä itse lienen säikähtynein mies Etelämeren saarilla.
Hän kertoi minulle parilla sanalla, miksi oli tullut. Tuskin olin lähtenyt, kun Fa'avao kuului saapuneen sisälle, ja akka oli kohdannut Mustan Jackin juoksemassa minkä kinttunsa kantoivat meidän asunnoltamme Casen taloon. Uma ei pysähtynyt puhumaan, vaan riensi suoraa päätä tiheikköön minua varoittamaan. Hän oli niin lähellä kintereilläni, että lyhty opasti hänet rannikon yli, ja sen välke puissa osoitti hänelle myöhemmin suunnan vuorta ylös. Vasta kun olin päässyt huipulle tai astunut kellariin, ihmetteli hän, mihin Herran nimessä olin joutunut, ja menetti kappaleen kallista aikaa, peläten huutaa, koska Case saattoi olla hänen kintereillään, ja lankeillen tiheikössä, niin että ruumiinsa oli sinelmiä ja naarmuja täynnä. Silloin hän varmaan joutuikin liian etäälle etelää kohti, jonka seurauksena hän vihdoin ilmestyi sivultani, peloittaen minut pahemmin kuin sanavarani riittävät kuvailemaan.
No, mikä tahansa oli parempaa kuin naispaholainen, mutta hänen kertomuksensa kuulosti kylläkin vakavalta. Mustalla Jackilla ei ollut mitään asiaa talollani, ellei häntä ollut pantu sinne vartioimaan; ja minusta näytti, että typerä mainitsemiseni maalista ja ehkä joku Maean lörpöttely oli saattanut meidät ahtaalle. Selvää oli ainakin, että Uman ja minun oli jäätävä tänne yöksi; me emme uskaltaisi yrittää kotiin ennen päivän valkenemista, ja silloinkin olisi turvallisempaa kiertää vuoren kautta ja saapua kylään takalistolta, jotta emme joutuisi väijytyksiin. Yhtä selvää oli myöskin, että miina oli heti räjäytettävä, jotta Case ei ehtisi sitä ehkäisemään.
Minä astuin holvikäytävään Uman pitäessä tiukasti minusta kiinni, avasin lyhtyni ja tuikkasin tulen rikkilankaan. Sen ensimäinen pätkä hulmahti kuin paperikaistale, ja minä seisoin tyhmistyneenä katsellen sen palamista ja ajattelin, että lentäisimme ilmaan Tiapolon kanssa, mikä ei suinkaan kuulunut minun suunnitelmiini. Toinen paloi säännöllisemmin, vaikka välempään kuin olisin tahtonut; ja silloin minä sain tajuntani takaisin, laahasin Uman käytävästä, sammutin tulen ja pudotin lyhtyni, ja molemmat hapuilimme tiheikköön, jossa laskeuduimme yhdessä puun alle, kun katsoin päässeemme turvallisen loitolle.
— Eukkoseni, — virkoin, — en unohda tätä yötä. Sinä olet oikea helmi, ja siksi et tulekaan täällä toimeen paremmin.