Hän puristautui lähelleni. Juostuaan asunnostamme pelkässä hameessaan, mikä hänellä oli yllään oli hän tullut likomäräksi kasteesta ja mustan rannikon tyrskyistä, joten hän värisi vilusta sekä pimeyden ja paholaisten pelosta.
— Liian paljo pelkää, — oli kaikki, mitä hän sanoi.
Casen vuoren takempi rinne kallistuu melkein äkkijyrkkänä seuraavaan laaksoon. Olimme aivan sen reunalla, ja minä saatoin nähdä lahopuiden kimaltelevan ja kuulin meren kohinan kaukaa alhaalta. En pitänyt asemasta, joka ei jättänyt minulle peräytymistietä, mutta pelkäsin sitä vaihtaa. Sitten huomasin lyhdyn suhteen tehneeni vielä pahemman erehdyksen; minun olisi pitänyt jättää se palamaan, jotta olisin voinut pamauttaa Casea hänen astuessaan sen valoon ja ellen olisi älynnyt tehdä sitäkään, näytti järjettömältä jättää hyvä lyhty lentämään sirpaleiksi noiden vuoltujen kuvien mukana. Kapinehan kuului minulle, oli rahan arvoinen ja saattoi tulla hyvään tarpeeseen. Jos olisin voinut luottaa sytytyslankaan, olisin ehkä rientänyt sen vielä pelastamaan. Mutta ken saattoi siihen luottaa? Tiedämmehän, mitä rojua kauppatavara on. Kyllähän se kelpasi kanakoille niiden kalastusretkillä, koska heidän kuitenkin täytyy olla ripeät liikkeissään ja korkeintaan joutuvat vaaraan saada kätensä reväistyksi irti ruumiista. Mutta jokaiselle, ken tahtoi liikuskella tämänlaatuisen ruutipesän ympärillä, oli tuo sytytyslanka arvoton.
Näin ollen en voinut muuta kuin pysyä liikahtamatta, pitää haulikkoni varattuna ja odottaa räjähdystä. Mutta se oli vakavanlaista hommaa. Yön pimeys oli läpitunkematon; muuta ei voinut nähdä kuin lahonneen puun aavemaisen hohteen, jonka valossa vain sen itsensä eroitti. Ja tarkatakseni ääniä heristin korviani, kunnes luulin kuulevani rikkilangan palamisen holvin suppilossa, ja totesin, että metsässä oli haudanhiljaista. Silloin tällöin kuului pikku rasahdus; mutta oliko se etäällä vai kaukana, Caseko kolhi varpaitaan kantoihin muutaman askeleen päässä minusta vai puuko taittui kilometrien etäisyydessä, oli minulle yhtä hämärää kuin vastasyntyneelle lapselle.
Ja sitten aivan yhtäkkiä Vesuviukseni laukesi. Kauan sitä oli saanut odottaa; mutta kun se kerran pamahti, ei totisesti kukaan olisi voinut parempaa pyytää. Ensiksi kuului hitonmoinen jymähdys, tulta tuiskahti korkealle, ja metsä kävi niin valoisaksi, että olisi nähnyt lukea. Ja sitten vasta leikki alkoi. Uma ja minä olimme puolittain haudattuina multakuormallisen alle, ja hyvä että silläkin pääsimme, sillä yksi suuaukon paasista paiskautui avaruuteen, putosi parin sylen päähän olinpaikastamme, ponnahti vuorenreunan yli ja vierähti kolisten takalaaksoon. Huomasin melkoisesti laskeneeni välimatkamme väärin tai asettaneeni liian voimakkaan dynamiitti- ja ruutipanoksen, miten haluatte.
Ja nyt havaitsin tehneeni toisenkin harhaiskun. Jymy alkoi jo häipyä tärisyttäen saarta mainingeillaan, häikäisevä hohde sammui, eikä yön pimeys kuitenkaan palannut niinkuin olin odottanut. Sillä pitkin metsää oli räjähdys siroitellut hehkuvia hiiliä ja kekäleitä; niitä oli ympärilläni tantereella, muutamia oli pudonnut alas laaksoon ja toisia hehkui puiden latvoissa. Paloa en peljännyt, sillä nämä metsät ovat liian kosteita syttyäkseen. Mutta haittana oli, että koko seutu oli valaistu, tosin ei kovin kirkkaasti, mutta kuitenkin riittävästi, jotta siinä näki tähdätä; ja siroiteltujen hiilten suunta luultavasti suosi yhtä paljon Casea kuin itseäni. Tietysti tähystelin ympärilleni keksiäkseni hänen valkoisen naamansa; mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään. Umasta taasen näkyi pamaus ja leimahdukset kokonaan karkoittaneen elonkipinän.
Pelissäni oli heikko kohta. Yksi noista siunatuista kaiverretuista kuvista oli pudonnut — tukka, vaatteet ja koko ruho ilmiliekissä — tuskin neljän metrin päähän minusta. Heitin pitkän, tutkivan katseen ympärilleni; mitään Casea ei vieläkään näkynyt, ja minä päätin vapautua tuosta palavasta kekäleestä ennen hänen tuloaan, tai muutoin minut ammuttaisiin siihen kuin koira.
Ensimäinen ajatukseni oli ryömiä, mutta sitten tuumasin, että nopeus oli edullisinta, ja nousin puoliksi ylös ottaakseni harppauksen. Samassa näkyi jostakin olinpaikkani ja meren välistä leimaus, kuului laukaus, ja kiväärinkuula vinkui korvissani. Pyörähdin heti päin, suoristautuen pyssy ojossa, mutta sillä roistolla oli Winchesteri, ja ennenkuin ehdin häntä nähdäkään hänen toinen laukauksensa kaatoi minut kumoon kuin keilan. Tuntui kuin olisin lentänyt ilmassa, sitten putosin päistikkaa maahan, viruen puolisen minuuttia tolkuttomana. Senjälkeen huomasin, että käteni olivat tyhjät, — pyssyni oli kaatuessani lennähtänyt pääni yli. Sellainen tila, missä minä olin, valveuttaa miehen hyvin hereilleen. Tuskin tiesin, mihin minua oli sattunut tai olinko ollenkaan loukkautunut, mutta kasvoilleni käännähtäen yritin ryömiä asettani ottamaan. Ellette ole koettanut liikkua murskatulla koivella, ette tiedä, mitä tuska on, ja minä karjaisin kuin mullikka.
Tämä oli onnettomin ääni, minkä elämässäni olen päästänyt. Siihen asti oli Uma järkevänä naisena pysytellyt puunsa tyvellä tietäen, että hän olisi vain tiellä; mutta kuultuaan minun kiljahtavan hän juoksi esille. Winchesteri pamahti jälleen ja hän tuupertui maahan.
Olin kohoutunut ylös koipineni päivineni häntä pysäyttämään; mutta nähdessäni hänen kellahtavan kentälle laskeuduin jälleen paikalleni, olin hiljaa ja koettelin puukkoni päätä. Minä olin tähän asti hätiköinyt ja ollut hölmistyneenä. Ei enää mitään sellaista! Hän oli ampunut naistani, ja minun oli se hänelle kostettava. Makasin siinä hampaitani purren ja haudoin mahdollisuuksia. Koipeni oli murskattu, pyssyni poissa. Casella oli vielä kymmenen patruunaa Winchesterissään. Tilanne näytti toivottomalta. Mutta minä en hetkeäkään haikaillut enkä menettänyt rohkeuttani. Sen miehen oli kuoltava.