Pitkähköön aikaan ei kumpikaan meistä hievahtanut. Sitten kuulin Casen alkavan liikkua lähemmäksi pensaikossa, vaikka hyvin varovaisesti. Epäjumalan-kuva oli palanut loppuun; ainoastaan siellä täällä kyti vielä joitakuita hiiliä, ja metsä oli pääasiallisesti pimeä, joskin siinä viipyi himmeä hehku kuin rovion hiipuvassa hiilloksessa. Tässä puolihämärässä eroitin Casen pään tuijottamassa minuun ison saniaispensaan yli, ja samalla kertaa roisto näki minut ja nosti Winchesterinsä poskelleen. Odotus oli viimeinen mahdollisuuteni, mutta tuntui kuin olisi sydämeni riuhtautunut telakoiltaan. Sitten hän laukaisi. Onneksi minulle ei hänellä ollut haulipanosta, sillä luoti iski tuuman päähän minusta, ryöpyttäen multaa silmiini.
Koettakaa kuvitella, mitä on venyä tyynenä ja sallia itseään ammuttavan istualta, kuulan osuessa vain hiuksenverran harhaan. Mutta minä sen onnekseni tein. Hetkisen Case seisoi Winchesteri ojossa; sitten hän naurahti itsekseen ja astui sanajalkain takaa esille.
— Naura! — ajattelin minä. — Jos sinulla olisi etanankaan järki, niin rukoilisit!
Olin jäykkä kuin laivan touvi tai kellon vieteri, ja heti kun hän ehti ulottuvilleni tartuin häntä nilkasta, tempasin jalat hänen altaan, paiskaten hänet pitkäkseen, ja ennenkuin hän sai henkeänsä vedetyksi olin hänen päällään murskattuine koipineni kaikkineni. Hänen Winchesterinsä oli mennyt samaa tietä kuin oma haulikkoni. Nyt ei ollut hätää — nyt häntä uhmasin. Olen aina ollut vahva mies, mutta en tiennyt, mitä voima on, ennenkuin pääsin käsiksi Caseen. Hän menetti harkintakykynsä ja tolkkunsa kaatua rymistessään ja nosti molemmat kätensä ylös kuin säikähtynyt nainen, joten sain ne kummankin kaapatuiksi vasempaani. Tämä havahdutti hänet, ja hän upotti hampaansa kyynäsvarteeni kuin kärppä. Siitä minä viisi. Koipeani kivisti niin, että enemmällä ei ollut väliä, ja vetäen veitseni minä työnsin sen häneen.
— No, — sanoin, — nyt olet kourissani; viimeinen hetkesi on tullut, ja oli jo aikakin! Miltäs terä tuntuu? Tästä saat Underhillin puolesta! Ja tuo on Adamsista! Ja nyt tulee Uman edestä, ja se ajaa konnansielusi ulos ruumiistasi!
Näin sanoen annoin hänelle kylmää terästä koko voimallani. Hänen ruumiinsa nytkähteli allani kuin vieterisohva; hän päästi kauhean, pitkän voihkauksen ja sitten virui hiljaa.
— Jokohan olet kuollut? Toivon sitä! — ajattelin, sillä päätäni huimasi. Mutta minä en tahtonut antautua vaaraan; hänen oma esimerkkinsä oli liian lähellä silmieni edessä. Siis koetin vetää veitsen haavasta antaakseni hänelle uuden piston. Muistan, miten veri purskahti käsilleni kuumana kuin tee; ja sitten minä pyörryin, ja pääni putosi miehen suulle.
Kun jälleen tulin tajuihini, oli pilkkosen pimeä; hiilet olivat hiipuneet; ei ollut muuta nähtävänä kuin lahopuiden hohde, enkä tietänyt, missä olin, miksi tunsin sellaista tuskaa tai mistä olin niin kastunut. Sitten palasi muistini, ja ensi huoleni oli antaa hänelle taasen puukosta puolisen tusinaa iskua kahvaan asti. Kaiketi henki jo oli hänestä paennut, mutta ei se häntä vahingoittanut ja teki minulle hyvää.
— Panisin vetoa, että nyt olet kuollut, — mumisin, ja kutsuin sitten
Umaa.
Kun mitään vastausta ei kuulunut, aloin ryömiä häntä hapuilemaan, loukkasin murskatun jalkani ja menin jälleen tainnuksiin.