Toistamiseen toinnuttuani näin, että ilma oli seestynyt, sillä vain muutamia puuvillan-valkoisia pilvenhattaroita leijaili taivaalla. Kuu oli noussut — tropiikkien kuu. Kotimaamme kuutamo muuttaa metsän mustaksi, mutta tämä loppukuun viime sakarakin väritti puut vihreiksi kuin päivänvalo. Yölinnut (tai pikemmin ne olivat aikaisia aamulintuja) elpyivät visertelemään pitkiä, laskevia satakielten soittoa muistuttavia säveliään. Ja minä saatoin nähdä kuolleen miehen, jonka päällä vielä puolittain lepäsin, katselevan suoraan taivasta kohti avoimilla silmillään — ne eivät olleet vaaleammat kuin hänen eläessään. Ja hiukan tuonnempana virui Uma kyljelleen kaatuneena.
Laahasin itseni hänen luoksensa niin hyvin kuin kykenin, ja sinne päästyäni huomasin hänen olevan aivan valveilla itkien ja nyyhkyttäen itsekseen hiljaa kuin hyönteinen. Hän näkyi aitujen tähden pelkäävän parkua ääneensä. Mitään isompaa vammaa hän ei ollut saanut, mutta oli aivan suunniltaan säikähtynyt. Hän oli tullut tajuihinsa jo kauan sitten ja huutanut minulle, mutta kun ei kuullut vastausta, oli hän päätellyt, että molemmat olimme kuolleet, ja oli maannut paikallaan siitä asti, tohtimatta liikahduttaa sormeakaan. Luoti oli kyntänyt hänen olkapäätänsä, ja hän oli menettänyt melkolailla verta; mutta pian sidoin haavan niin hyvin kuin paitani liepeellä ja kaulahuivillani voin, nostin hänen päänsä terveelle polvelleni, tukien selkääni puunrunkoa vasten, ja jäin aamua odottamaan.
Umasta ei ollut hyötyä eikä huvia, hän vain riippui minussa kiinni, vapisi ja itki. En luule, että kukaan on koskaan ollut pahemmin säikähtyneenä, ja tehdäkseni hänelle oikeutta, hän oli viettänytkin vaiherikkaan yön. Minulla taasen oli kivistystä ja hyvä kuumeen alku, mutta hiljaa istuessani tuntui kevyemmältä. Ja joka kerta, kun vilkaisin Caseen, olisin tahtonut laulaa ja viheltää. Puhukaa ruuasta ja juomasta! Nähdä tuo mies siinä makaamassa kuolleena kuin suolattu silli riitti minulle veroksi.
Yölinnut herkesivät tuokion perästä laulamasta; sitten rupesi valo vaihtumaan, idän kulma kävi oranssinväriseksi, koko metsä alkoi väristä sävelistä kuin soittolaatikko, ja täysi päivä oli tullut.
En odottanut Maeaa vielä pitkään aikaan; ja mielestäni olikin mahdollista, että hän perääntyisi koko tuumasta eikä saapuisi ollenkaan. Sitä enemmän mielissäni olin, kun tunnin verta päivän valkenemisen jälkeen kuulin näreiden räiskyvän ja joukon kanakoja naurulla ja laululla pitävän rohkeuttaan yllä. Uma nousi istualleen aivan reippaana heti ensi sanan kuullessaan; ja pian näin seurueen, Maea etunenässä ja aurinkohattuinen eurooppalainen hänen takanaan, pujottautuvan esiin polulta. Se valkoihoinen oli herra Tarleton, joka eilen iltamyöhällä oli saapunut Falesan kylään, jätettyään aluksensa ja käveltyään viimeisen välin lyhty kädessä.
He hautasivat Casen kunnian kentälle samaan koloon, missä hän oli pitänyt tuota savuavaa päätä. Odotin toimituksen loppuun; ja herra Tarleton rukoili, mikä minusta oli hupsuttelua, mutta myöntää täytyy, että hän antoi hyvin heikon kuvan vainajan mahdollisuuksista, ja hänellä näkyi olevan omat ajatuksensa helvetistä. Minulla oli sen johdosta hänen kanssaan sananvaihtoa jälkeenpäin: lausuin hänelle, että hän oli vilpistellyt velvollisuudessaan ja että hänen olisi pitänyt miehen lailla nousta suoraan ilmoittamaan kanakoille Casen joutuneen kadotukseen, joka olikin hänelle oikein; mutta en koskaan saanut häntä katselemaan asiaa minun silmilläni.
Sitten tekivät he minulle paarit riu'uista ja kantoivat minut asemalle. Herra Tarleton asetti sääriluuni paikoilleen, laittaen siihen oikean lähetyssaarnaajan-siteen, jonka vuoksi vielä tänä päivänä onnun. Sen tehtyään otti hän minulta, Umalta ja Maealta todistuksen ja kirjoitti kaiken puhtaaksi, antaen meidän piirtää nimimerkkimme alle. Senjälkeen lähetti hän noutamaan päälliköt ja vei heidät isä Randallin asuntoon takavarikoimaan Casen paperit.
Mitään muuta he eivät löytäneet kuin palasen monina vuosina pidettyä päiväkirjaa, jossa puhuttiin vain kopran hinnasta, varastetuista kananpojista ja muusta sellaisesta, sekä liikekirjat ja alussa mainitsemani testamentin, jotka molemmat osoittivat koko hökötyksen (varaston, hyllyjen, astiain) kuuluvan samoattarelle. Minä sen häneltä ostin melko korkeasta summasta, sillä hänellä oli aika hoppu niistä päästä ja palata kotiinsa. Randall ja neekeri taasen saivat pötkiä, he pääsivät jonkinlaiselle kauppa-asemalle Pape-malulun puolessa; mutta heidän asiansa menestyivät perin huonosti, sillä eihän kummallakaan heistä ollut sellaiseen kykyä. He elelivät enimmäkseen kalalla, ja sentähden se Randall kuolikin. Näkyy olleen oiva parvi eräänä päivänä, ja isä meni niitä pyydystämään dynamiitilla. Joko sytyslanka paloi liian nopeasti tai isä oli päissään tai kumpaakin, mutta pommi räjähti (tavallisuuden mukaan) ennenkuin hän heitti — ja missä oli isän käsi?
No, eihän siinä sen vaarallisempaa; pohjoisemmat saaret vilisevät täällä käsipuolia miehiä, sellaisia kuin tapaamme "Tuhannen ja yhden yön" saduissa. Mutta joko Randall oli liian vanha tai joi liian paljon, siunatuksi lopuksi hän siitä kuolla kupsahti. Varsin pian senjälkeen neekeri häädettiin saarelta, kun oli varastanut valkoihoisilta, ja lähti länteen, missä löysi ihmisiä omaa väriään, mikäli hän siitä piti, ja ne hänen värisensä miehet ottivat ja söivät hänet jossakin juhlatilaisuudessa, ja toivon vain, että hän heille maistui!
Täten jäin yksikseni voitonriemuuni Falesalle. Ja kun kuunari saapui, täytin sen ja vielä annoin puolen huoneen korkuisen kansilastin. Täytyy myöntää, että herra Tarleton menetteli reilusti meitä kohtaan; mutta hän kosti häijynlaisesti.