Perheriita oli täten saanut aivan uuden käänteen. Master ei ollutkaan niin avuton kuin lordi otaksui, sillä hänen vapaasti käytettävänään oli erinomainen ja monipuolinen taiteilija-kultaseppä. Lordin raha-avustuksella, joka ei ollut niin niukka kuin hän itse oli sanonut, voivat herra ja palvelija pysyä hengissä, joten se, minkä Secundra Dass ansaitsi, voitiin panna talteen tulevia tarpeita varten. En ollenkaan epäilekään, että näin tapahtui. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli masterin suunnitelmana koota niin paljon kuin oli tarpeen ja sitten lähteä etsimään sitä aarretta, jonka hän pitkiä aikoja sitten oli kaivanut maahan vuoristoon. Jos hän olisikin tyytynyt tällaisiin ajatuksiin, olisi hän epäilemättä tehnyt viisaammin. Mutta hän antoi itsensä ja meidän turmioksi vihansa vallita. Se julkinen häväistys, jonka hän oli kärsinyt tullessaan — ja jonka hän suureksi ihmeekseni jaksoi sietää — oli tunkeutunut hänen luihinsa ja ytimiinsä. Hän oli sillä mielellä, että olisi — kuten vanha sananlasku sanoo — leikannut nenänsä nolatakseen naamansa. Nyt hänen oli pakko antautua ihmisten naurettavaksi siinä toivossa, että joku osa häpeästä pirahtaisi lordiinkin.

Hän valitsi asunnokseen yksinäisen pienen puutalon eräässä kaupungin kehnoimmassa osassa. Talon ympärillä kasvoi muutamia akasioja. Sen etupuolelle oli rakennettu jonkinlainen parveke, jossa oli aukko aivankuin koirankopissa ja joka kohosi noin pöydän korkeudelle maasta. Sinne oli talonrakentaja, köyhä mies, ennen asetellut tavaroitaan myytäväksi; ja se herätti masterissa halun asua talossa, ehkäpä myöskin synnytti ajatuksen siitä vehkeestä, jonka hän pani toimeen. Mikäli ymmärrän, oli hän merirosvolaivalla oppinut jonkin verran neulomaan — ainakin niin paljon, että voi julkisesti näytellä räätäliä, eikä enempää kuulunutkaan hänen kostosuunnitelmaansa. Parvekkeen yläpuolelle hän ripusti ilmoituksen, jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:

VAATTEITA PAIKKAA SIEVÄSTI
James Durie,
Entinen Ballantraen master.

HIENOA KULTASEPÄNTYÖTÄ SUORITTAA
Secundra Dass,
Muunnettu intialainen herrasmies.

Tämän ilmoituskilven alla, parvekkeen sisäpuolella, istui isäntä itse, kun hänellä oli työtä, räätälin tavoin jalat ristissä allaan ja ompeli ahkerasti. Kun hänellä oli työtä, sanoin; liiketuttavat näet enimmäkseen kääntyivät Secundran puoleen, joten masterin ompelu oli samantapaista kuin Penelopen. Hän ei luonnollisesti koskaan ollut ajatellutkaan ansaita edes voita leivälleen moisella käsityöllä; hänelle riitti, että ilmoituskilpi veti Durie-nimen lokaan, ja että tuon ylpeän suvun entinen kantaherra nyt istui kaiken kansan nähtävänä sääret ristissä ja veljensä halpamaisuuden häpeällisenä todistuksena. Ja siinä määrin hänen suunnitelmansa onnistuikin, että kaupungissa alkoi kuulua ääniä, ja muodostua puolue, joka oli kovin vihamielinen lordille. Kuvernöörin suosio teki sitäkin ilmeisemmäksi isäntäni kuulumisen toiseen joukkoon; rouva, jota ei koskaan oltu erityisen hyvin kohdeltu siirtomaassa, sai kuulla kiusallisia viittauksia; naisseurassa oli hänen melkein mahdoton yhtyä puhumaan käsitöistä, seikka, joka luonnollisesti siellä aivan helposti tulee esille. Niinpä olenkin nähnyt hänen tulevan vihoissaan kotiin, vakuuttaen, ettei hän koskaan enää lähtisi kutsuihin.

Kaiken tämän aikana pysytteli lordi omassa kartanossaan puuhaillen innokkaasti maanviljelyshommissa; ne, jotka hänen kanssaan eniten tulivat tekemisiin, pitivät hänestä, hän taas ei huomannut muita tai ei heistä välittänyt. Hän alkoi lihoa; hänen ilmeessään oli iloisuutta ja hommakkuutta; hikihatussakin näytti hän voivan mitä parhaimmin. Rouva taas — huolimatta persoonallisista ikävyyksistään — siunasi joka päivä taivasta siitä, että hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi sellaisen paratiisin. Hän oli ikkunasta katsellut, kuinka masteria nöyryytettiin, ja näytti siitä hetkestä tuntevan olonsa turvalliseksi. Minä puolestani en ollut yhtä varma; minusta alkoi lordin tila näyttää jossain määrin kivulloiselta. Onnellinen hän oli, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta tuon onnen syyt eivät olleet näkyvissä. Perheensäkin keskuudessa hän ilmeisesti nautti jostain salaisesta ajatuksesta, ja minussa heräsi vihdoin eräs epäluulo, sopimaton sekä häneen että minuun nähden, se nimittäin, että hänellä oli jossain kaupungilla jalkavaimo. Hän kävi kuitenkin hyvin vähän ulkona ja oli koko päivän kovassa puuhassa; oikeastaan oli vain yksi hetki päivästä, jolloin en tiennyt hänen toimistaan, ja sekin sattui aamupäivällä, jolloin Aleksanderilla oli lukutuntinsa. Sen puolustukseksi mitä silloin tein, muistutan vieläkin alinomaa peljänneeni, ettei parooni olisi oikein täydellä järjellään, ja että tein oikein ollessani varuillani nyt, kun vihollisemme oleskeli samassa kaupungissa kuin mekin. Sen vuoksi keksin tekosyyn saadakseni siirretyksi sen tunnin, jona opetin mr. Aleksanderille matematiikan alkeita, ja aloin sen sijaan vakoilla isäntäni askeleita.

Joka aamu, oli ilma millainen tahansa, hän otti kultanuppisen keppinsä, heitti hattunsa niskalle — uusi tapa, jonka otaksuin johtuvan siitä, että hänen otsaansa poltti — ja lähti tekemään määrättyä kiertokulkua. Aluksi hänen tiensä johti pitkin sievää puistokäytävää ja ohi kirkkotarhan, missä hän istui hetkisen mietteisiinsä vaipuneena, jos oli kaunis ilma. Sitten kääntyi polku rantaan päin, sieltä pitkin satamalaidetta ja kulki masterin puodin ohi. Lähestyessään tätä paikkaa retkellänsä alkoi lordi Durrisdeer kävellä yhä hitaammin, aivan kuin nauttien raittiista ilmasta ja näköalasta, ja puodin edustalle, sen ja merenrannan keskivaiheille, hän pysähtyi hetkeksi nojaten keppiinsä. Juuri siihen aikaan master istui kojussaan heittäen neulaansa. Veljekset tuijottivat vihaisesti toisiinsa, sitten lordi lähti eteenpäin hymyillen itsekseen.

Kaksi kertaa minun vain tarvitsi alentua vakoilijan epäkiitolliseen ammattiin, sitten minä jo olin selvillä siitä, mikä tarkoitus lordin retkillä oli ja mistä hänen salainen ilonsa johtui. Siinä oli hänen rakastajattarensa: viha se hänen kasvoilleen loi terveen värin eikä rakkaus. Voi ehkä olla sellaisia moralisteja, joita tällainen huomion teko olisi tyydyttänyt; minuun se koski kipeästi. Se, että kaksi veljestä oli sotakannalla keskenään, ei ollut ainoastaan sinänsä vihattavaa; minun mielestäni siihen sisältyi paljon tulevia onnettomuuksia. Siksipä pidinkin tapanani oikoteitse rientää paikalle ja piilosta katsella heidän kohtaustaan. Eräänä päivänä, kun tulin hiukan myöhemmin, oltuani viikon päivät estettynä pääsemästä, minä hämmästyin nähdessäni suhteen vieläkin entisestään kehittyneen. Minun on mainittava, että masterin tuvan edustalle oli asetettu tuoli liiketuttavien istuttavaksi, kun tulivat miehen kanssa kauppoja tekemään. Nyt näin lordin istuvan tuolla tuolilla, leikkivän kävelykepillään ja tuijottelevan varsin tyytyväisenä lahdelmalle. Parin kolmen jalan päässä hänestä istui master neulomassa. Kumpikaan ei puhunut mitään; lordi ei edes luonut silmäystäkään viholliseensa siinä istuessaan. Pelkkä ruumiillinen läheisyys sai hänet epäilemättä sitäkin selvemmin tuntemaan toisen läsnäolon, ja hän nautti epäilemättä syvin siemauksin hänen läsnäolostaan.

Kohta kun hän oli lähtenyt paikaltaan, astuin minä hänen luokseen.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "ei tuollainen käytös ole sopivaa teille."