"Minä tiedän sen", virkkoi hän. Minua ei värisyttänyt ainoastaan tuo omituinen lause, vaan koko hänen puhetapansa.
"Varokaa, lordi, noin antamasta valtaa katkerille tunteillenne", sanoin minä. "En tiedä, onko se vaarallisempaa sielullenne vaiko ymmärryksellenne, mutta te olette murhaamaisillanne molemmat."
"Ette te voi käsittää", sanoi hän. "Ei teillä ole koskaan ollut sellaisia katkeruuden vuosia kannettavinanne."
"Ja ellei muuta olisikaan peljättävissä", lisäsin minä, "niin ärsytätte varmaan miehen johonkin epätoivoiseen tekoon."
"Päinvastoin; hänen rohkeutensa on lannistumassa", vastasi lordi.
Noin viikon ajan kävi isäntäni joka päivä penkillä istumassa. Siinä oli miellyttävä paikka akasiain alla; näkyi meri ja laivoja, ja kuului kuinka merimiehet laulelivat työtä tehdessään. Siinä he nyt istuivat, puhumatta ja liikahtamatta kumpikin. Neula vain lensi ja master puraisi toisinaan poikki langan; hän näet yhä oli ahkeroitsevinaan. Siellä minä tavallisesti yhdyin heihin, ihmetellen itseäni ja tovereitani. Kun joku lordin ystävistä kulki ohi, tervehti hän heitä iloisesti ja huusi, että hän istui siellä antamassa joitakin hyviä neuvoja veljelleen, josta nyt hänen suureksi ilokseen oli tullut oikein uuttera. Ja tämänkin master otti vastaan tyynen näköisenä; mitä hän itsekseen mietti, tietää Jumala tai ehkä paholainen yksin.
Mutta yht'äkkiä, eräänä hiljaisen kauniina päivänä, siihen vuodenaikaan, jota nimitetään intiaanikesäksi, kun metsät olivat värjäytyneet kultaisiksi, vaaleanpunerviksi ja verenkarvaisiksi, laski master neulan kädestään ja purskahti ankaraan nauruun. Hän oli varmaan valmistanut sitä kauan hiljaisuudessa, sillä se kuulosti itsessään varsin luonnolliselta, mutta se tapa, jolla se äkkiä katkaisi ylen pitkän vaitiolon ja silloiset olosuhteet, jotka eivät suinkaan kehoittaneet riemuun, antoivat sille korvissani pahaaennustavan kaiun.
"Henry", sanoi hän. "minä olen kerrankin tehnyt virheen ja sinä olet kerrankin ollut kyllin viisas käyttääksesi sitä hyväksesi. Nyt loppuu paikkaräätäli-näytelmä, ja minä myönnän iloksesi, että sinä olet ollut siinä voitolla. Veri ei ole koskaan niin ohutta, ettei se olisi vettä sakeampaa, ja sinulla on epäilemättä erinomainen kyky olla kiusoittava."
Lordi ei sanonut sanaakaan; aivan kuin master ei olisikaan vaitioloa katkaissut.
"Kuulehan", jatkoi master, "älä nyt niskoittele, muuten et enää esiinny eduksesi. Voin vakuuttaa, että sinulla on syytä olla jonkin verran jalomielinen; minun näet täytyy mennä vielä edemmäksi kuin pelkkään tappioni tunnustamiseen. Tarkoitukseni oli jatkaa tätä työtä, kunnes olisin kerännyt rahoja riittävästi erästä suunnitelmaa varten; mutta minä myönnän rehellisesti, ettei minulla ole siihen rohkeutta. Otaksuttavaa on, että sinä toivot minun lähtevän tieheni tästä kaupungista; minä olen toista tietä johtunut samaan ajatukseen. Ja nyt minä teen erään ehdotuksien, tai jos teidän korkea-arvoisuutenne niin tahtoo, pyydän erästä armonosoitusta."