"Pyydä sitten", sanoi lordi.
"Sinä lienet kuullut, että minulla oli kerran tässä maassa melkoinen aarre", vastasi master; "no niin — joka tapauksessa se on minulla ollut. Minun oli pakko kaivaa se maahan paikalle, josta minä riittäväin tuntomerkkien avulla voin sen löytää. Tuon aarteen takaisin saaminen on nyt muuttunut kunnianhimoni vaatimattomaksi päämääräksi, etkä sinä kadehtine sitä minulta, kun sen saan käsiini."
"Mene hakemaan", sanoi lordi. "En minä sinua pidätä."
"No niin", sanoi master, "mutta niin tehdäkseni minulla täytyy olla apumiehiä ja kuljetusneuvoja. Sinne on pitkä ja huono tie, ja villit intiaanit tekevät seudulla liikkumisen epävarmaksi. Annahan minulle vain tarvittava määrä, joko joku pyöreä summa viikkorahojeni sijasta tai, jos mieluummin niin tahdot, lainaksi. Minä maksan sen palattuani takaisin. Ja senjälkeen pääset sinä, jos haluat, ainaiseksi minua näkemästä."
Lordi tuijotti häntä kiinteästi silmiin: suun ympärillä näkyi jäykkä hymy, mutta hän ei sanonut mitään.
"Henry", sanoi master niin rauhallisesti että minua kammotti, ja peräytyi samassa vähän, — "Henry, minulla oli kunnia puhutella sinua."
"Astellaanpa kotiinpäin", sanoi lordi minulle, joka seisoin nykien häntä hihasta. Sitten hän nousi, suoristi itseään, asetti hattunsa kuntoon ja alkoi, vieläkään mitään vastaamatta, kulkea hitaasti poispäin pitkin rannikkoa.
Seisoin hetkisen tietämättä kummanko veljen puoleen kääntyisin; niin vaarallisen käänteen näytti asia nyt saaneen. Mutta master oli jälleen ryhtynyt työhönsä, hänen päänsä oli painuksissa, mutta käsi näytti liikkuvan yhtä nopeasti kuin konsanaan. Sen vuoksi päätin lähteä lordin jälkeen.
"Oletteko mieletön?" huusin minä saavutettuani hänet. "Päästättekö noin hyvän tilaisuuden käyttämättä?"
"Vieläkö te hänen loruistaan välitätte?" kysyi lordi halveksivasti.