"Niin, säästän teidät", toisti hän, laski minut irti ja kääntyi pois. Sitten hän jälleen asettui eteeni. "Te tiedätte vain vähän siitä, mitä minä rahoilla tekisin, Mackellar. Oletteko todellakin luullut, että olisin pitänyt tappion kiltisti hyvänäni? Kuulkaahan nyt: minun elämäni on ollut sarja ansaitsemattomia tappioita. Tuo tyhmyri, Kaarle-prinssi, pilasi erittäin lupaavan yrityksen; siinä meni onneni ensi kerran nurinniskoin. Pariisissa minä olin jälleen pääsemäisilläni satulaan; sillä kerralla tuli sattuma tielle; eräs kirje joutui vääriin käsiin, ja minä olin yhtä alhaalla kuin ennenkin. Kolmannen kerran minä keksin tilaisuuden päästä eteenpäin; sanomattoman kärsivällisesti rakentelin itselleni asemaa Intiassa; silloin tuli Clive, rajah nujerrettiin ja minä pelastuin häviöstä kuten mikäkin Aeneas, Secundra Dass selässäni. Kolme kertaa minä olen ollut kurottautumassa korkeinta asemaa kohti, ja olen vasta neljänkymmenenkahden. Minä tunnen maailman paremmin kuin moni mies elämänsä iltana — hovin ja leirin, idän ja lännen; minä tiedän, minne voin mennä, tunnen tuhansia keinoja. Minä olen nyt kykyjeni kukoistusajassa, terveyteni on hyvä ja kunnianhimoni erinomainen. No niin, tuosta kaikesta minä luovun, en välitä, vaikka kuolenkin ilman että maailma milloinkaan kuulee nimeäni. Minä välitän ainoastaan yhdestä asiasta, ja sen minä tahdon saavuttaa. Varokaa, ettette tekin katon pudotessa murskaannu raunioihin."
Tultuani ulos hänen huoneestaan vakuutettuna siitä, että väliintuloni ei voisi mitään hyödyttää, huomasin satamassa hyörinää ja näin, luodessani sinne katseeni, erään laivan vast'ikään nostaneen ankkurinsa. Kuinka kummallista, että saatoin sitä katsella välinpitämättömästi, vaikka se toi molemmille Durrisdeerin veljeksille surman. Kaikkien tämän kamppailun onnettomain tapausten, loukkausten, ristiriitaisten pyyteiden, veljesten välisen kaksintaistelun tapahduttua oli vielä jäljellä, että eräs Grub-Streetillä asuva kurja raukka, joka kirjoitti ansaitakseen päivällisensä, eikä välittänyt siitä, mitä hän sotki, onnistui neljätuhatta peninkulmaa leveän suolaisen meren poikki heittämään noituutensa ja lähettämään veljekset lumiaavikolle kuolemaan. Mutta tuollainen ajatus oli minulle aivan vieras, ja kun seudun väki, satamassa vallitsevan vilkkauden tähden, vilisi ympärilläni, kuljin minä läpi väkijoukkojen kokonaan vaipuneena miettimään äskeistä luonakäyntiäni ja masterin puheita.
Samana iltana tuotiin meille laivasta pieni käärö lentolehtisiä. Seuraavaksi päiväksi oli lordi sopinut huvimatkasta kuvernöörin kanssa; siihen ei ollut pitkältä, ja minä jätin hänet hetkiseksi yksin huoneeseensa silmäilemään lentokirjasia. Kun tulin takaisin, oli hänen päänsä painunut pöydän kantta vasten, ja hänen kätensä olivat levällään kokoonrutistettujen papereitten keskellä.
"Lordi hyvä!" huusin minä rientäen hänen luokseen; luulin näet hänen saaneen kohtauksen.
Hän hypähti ylös aivan kuin tanssinukke, kasvot raivon vääristäminä, niin että vieraassa paikassa olisin häntä tuskin tuntenut. Samassa kohosi hänen kätensä aivan kuin hän olisi aikonut iskeä minut maahan. "Jättäkää minut yksin!" kiljaisi hän, ja minä kiiruhdin, niin nopeasti kuin vavahtelevat polveni sallivat, rouvan luo. Ei hänkään suotta aikaa tuhlannut, mutta kun tulimme takaisin, oli hän lukinnut oven sisäpuolelta ja huusi vain sieltä meille, että jättäisimme hänet rauhaan. Me katsoimme toimiimme — kovin kalpeita olimme kumpikin, sillä luulimme, että loppuisku oli tullut.
"Minä kirjoitan hänen puolestaan kuvernöörille anteeksipyynnön", sanoi rouva. "Meidän täytyy turvata ylhäisiin ystäviimme." Mutta kun hän kynään tarttui, putosi se hänen kädestään. "Minä en voi", sanoi hän. "Voitteko te?"
"Minä teen sen niin hyvin kuin osaan, hyvä rouva", vastasin minä.
Hän katseli olkapääni yli, kun kirjoitin. "Hyvä", sanoi hän, kun olin saanut kirjeen valmiiksi. "Jumalan kiitos, Mackellar, että minulla on, kehen voin hiottaa. Mutta mitä se nyt saattaa olla? Mitä, mitä kumminkin se lieneekään?"
Minä ajattelin mielessäni, ettei mikään selitys ollut mahdollinen, eipä edes tarpeellinenkaan; pelkäsin että herrani hulluus oli nyt yhtäkkiä puhjennut ilmoille aivan kun tulivuoren purkaus, joka on kauan pysynyt kytemässä; mutta tätä en uskaltanut ilmaista, kun säälin rouvaa.
"Tärkeämpää on, että harkitsemme, mitä meidän itse on tehtävä", sanoin minä. "Onko meidän pakko jättää hänet yksin tuonne?"