"Minä en uskalla häntä häiritä", vastasi hän. "Luonto sen ehkä parhaiten tietää. Ehkä juuri luonto huutaa, että hänet on jätettävä rauhaan, ja me hapuilemme pimeässä. Niin, minä mieluimmin jättäisin hänet yksin."
"Sitten minä lähetän tämän kirjeen, hyvä rouva, ja tulen, jos niin tahdotte, tänne takaisin seuraksenne", sanoin minä.
"Tehkää niin", huudahti rouva.
Koko iltapäivän me istuimme yhdessä, enimmäkseen vaiti, vartioiden lordin huoneen ovea. Ajatukseni asuivat äskeisessä tapauksessa ja sen silmiinpistävässä yhtäläisyydessä sen näyn kanssa, joka minulla oli ollut. Minun täytyy sanoa tästä pari sanaa, sillä asia on juteltu hyvinkin liioitellussa muodossa; olenpa nähnyt sen painettunakin ja minut mainittuna nimeltä, jota paitsi arveltiin minun voivan antaa lähempiä tietoja. Seuraavat seikat olivat samat: lordi istui jossain huoneessa pää pöytää vasten painuneena, ja kun hän kohotti päätään, oli kasvoilla ilme, joka sai minut syvästi murheelliseksi. Mutta huone oli toinen, lordin asento pöydän ääressä ei ollut ollenkaan sama, ja kasvot, hänen ne paljastaessaan, osoittivat surullisen suurta raivoa, eivätkä sitä kalvavaa epätoivoa, joka aina (paitsi erästä kertaa, josta olen ennen puhunut) niillä esiintyi, kun ne ilmestyivät sieluni silmälle. Tämä on täysi totuus, joka nyt vihdoin tulee julkisuuteen, ja joskin eroavaisuudet olivat melkoiset, riitti kuitenkin se, mikä sopi yhteen, saamaan mieleni kauhun valtaan. Koko iltapäivän minä, kuten jo sanoin, istuin tuumien tuota aivan yksikseni; rouvalla näet oli kyllin omissa ajatuksissaan, eikä mieleeni suinkaan juolahtanut kiusata häntä mielikuvillani. Kesken odotustamme hän keksi hyvän suunnitelman, lähetti hakemaan mr. Aleksanderia, ja käski hänen koputtaa isänsä ovelle. Lordi tosin käski pojan pois, mutta ilman minkäänlaista sanoissa tai eleissä ilmenevää väkivaltaisuutta, niin että minä aloin hiljalleen toivoa kohtauksen menevän ohi.
Vihdoin illan tullen, juuri kun olin sytyttämässä lamppua, aukeni ovi, ja lordi seisoi kynnyksen toisella puolen. Valoa ei ollut riittävästi voidaksemme erottaa ilmeen hänen kasvoillaan; kun hän puhui, tuntui ääni minusta jossain määrin muuttuneelta, mutta kumminkin aivan rauhalliselta.
"Mackellar", sanoi hän, "viekää tämä kirje omakätisesti sen vastaanottajalle. Se on ankaran yksityistä laatua. Koettakaa tavata asianomainen yksin jättäessänne kirjeen hänelle."
"Henry", kysyi rouva, "ethän kipeä ole?"
"En, en", vastasi hän äreästi, "minulla on puuhaa. En, en ollenkaan; puuhaa minulla vain on. Ihmeellistä, että ihmistä heti luullaan sairaaksi, jos hänellä on jotain tekemistä. Tuokaa minulle sisään illallinen ja kori viiniä; minä odotan erästä ystävää luokseni. Muuten ei minua saa häiritä."
Samassa hän jälleen sulkeutui huoneeseensa. Kirje oli osoitettu eräälle kapteenille nimeltä Harris, johonkin kapakkaan satamassa. Minä tiesin kulkupuheista, että Harris oli vaarallinen seikkailija, jonka kovasti epäiltiin ennen harjoittaneen rosvoamista, ja joka nyt teki raakaa intiaanikauppaa. En voinut mitenkään käsittää mitä lordilla oli hänelle sanottavaa tai hänellä lordille, enkä myöskään kuinka lordi oli saanut hänet tietoonsa, ellei se ollut tapahtunut erään häpeällisen oikeusjutun kautta, josta Harris joku aika takaperin oli päässyt luikertamaan irti. Kaiken kaikkiaan minä lähdin matkalle varsin vastenmielisesti, ja tutustuttuani hiukan kapteeniin palasin murheellisena. Minä löysin hänet eräästä haisevasta huoneesta, missä hän istui tippuvan kynttilän ja tyhjän pullon äärestä. Hänen käytöksestään voi jossain määrin huomata, että hän oli joskus ollut sotilas, tai oli se ehkä teeskenneltyä, sillä hänen esiintymistapansa oli kömpelö.
"Tervehtikää lordia, että minulla on kunnia käydä tapaamassa hänen korkea-arvoisuuttaan vähäisen hetken kuluttua", sanoi hän kirjeen luettuaan. Senjälkeen oli hän kyllin moukkamainen osoittaakseen tyhjää pulloaan ja pyytääkseen minua ostamaan siihen viinaa.