YHDESTOISTA LUKU.
Matka erämaahan.
Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan. En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin. Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.
Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista, joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.
Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä. Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin, kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti, rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti, mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat hukassa.
Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa, emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi. Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.
"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt te panette minut hiekasta köyttä punomaan."
Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.
"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin, jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen minä olen tähän yhteen kyllästynyt."
"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa kiduttaa minua. Ystävä — mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."