"Hyvästi, lordi", sanoin minä.
"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.
Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella, ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa — silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.
Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein kauhistuttavan voimakkaasti.
Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin, hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä. Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä, napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.
Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:
Ja korpeen valkee yljän luut,
käy tuulen henki, huokaa puut.
Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se, etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään, istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta tuota surkeata näkyä.
Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies, jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä mieleeni ajatus quantus mutatus ab illo (kuinka hän onkaan muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia kohtaan.
Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.