"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin. No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä näyttelemisenne."
"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"
"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"
"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se — lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei, minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" — tässä hän kadotti silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun — "lastani, Aleksanderia!" — ja hän alkoi taas itkeä.
Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."
"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."
"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"
Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen. Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua hereillä.
Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti, kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.
Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy, mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.