En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana, kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana, että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija, ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin tulisi ilmi.
"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta pitää häntä vapaalla jalalla?"
"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että hänen täytyy saada pitää päänsä."
"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."
Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin, eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla. Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.
Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.
"Nähneet mitä?" huusi Sir William.
"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"
"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin? Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."
Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät: