Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä. Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus valmiina — hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä avomielisimmän näköisenä — käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.
Ensinnäkin on mainittava, että Harrisin väki oli aivan suunniltaan; pidettiin tuskin enää yllä kohteliaisuuden varjoakaan, ja oli (mikä jo yksin merkitsee paljon) otettu pois aseet masterilta ja Secundralta jonkinmoisen tekosyyn nojalla. Mutta uhattu pari puolestansa säilytti yhä ystävällisen ja soveliaan käytöksensä; Secundra oli pelkkää kumartelua ja master pelkkää hymyä. Viimeisenä rauhallisena iltana hän oli mennyt niin pitkälle, että oli huvittanut seuruetta laululla. Oli myöskin huomattu hänen syöneen tavattoman vankasti ja juoneen tiheään, epäilemättä tarkoituksella.
Vihdoin, noin kello kolmen tienoissa aamulla, hän lähti teltasta ulos ääneen ähkyen ja valittaen, ja käyttäytyi yleensä aivan kuin liiallinen syöminen olisi häntä vaivannut. Jonkun ajan kuluttua tuli Secundra ja hoiteli kaikkien nähden herraansa. Vihdoin tämä näytti toipuvan ja vaipuvan uneen maahan teltan taakse; hindu taas meni takaisin telttaan. Jonkin ajan kuluttua saapui uusi vahtimies; hänelle osoitettiin master, joka makasi puhvelinnahkaturkkiinsa kääriytyneenä. Vahtimies piti sitten (ainakin omien sanojensa mukaan) yhtämittaa häntä silmällä. Päivän alkaessa sarastaa tuli äkkinäinen tuulenpuuska, joka avasi turkkien toista reunaa, ja samassa heitti hatun masterin päästä vähään matkaan. Vahtimiehestä näytti ihmeelliseltä, ettei nukkuja herännyt. Senvuoksi hän meni teltan luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huudahti ja ilmoitti toisille, että vanki oli karannut. Hindunsa hän oli jättänyt ja tämä oli saada hengellään maksaa isäntänsä pakenemisen; joka tapauksessa rosvot häntä ensi kiivastuksen ja hämmästyksen vallassa mitä epäinhimillisimmin rääkkäsivät. Mutta kaikkien uhkausten ja kidutustenkin aikana Secundra urhoollisesti väitti, ettei hän tiennyt vähintäkään herransa suunnitelmista, mikä olikin varsin mahdollista, eikä hänen pakenemistavastaan, mikä aivan silminnähtävästi oli valhetta. Liittolaisilla ei näin ollen ollut muuta mahdollisuutta kuin kokonaan antautua Mountainin johdettaviksi. Yöllä oli kylmentynyt, maan pinta oli kova, mutta heti auringon noustua tuli lämmin suojasää. Mountain ylpeili siitä, ettei tällaisia jälkiä moni olisi voinut seurata, vielä harvemmat alkuasukkaistakaan löytää. Ennenkuin takaa-ajajat siis pääsivät masterin jäljille, oli hän päässyt kauas edelle, ja hän lienee kulkenut niin harjaantumattomaksi jalankävelijäksi hämmästyttävän nopeasti, sillä Mountain sai hänet näkyviinsä vasta puolenpäivän seutuvilla. Kun tämä tapahtui, oli kauppias yksin; hänen oman toivomuksensa mukaan seurasivat kaikki hänen toverinsa vasta useita satoja askeleita jäljempänä; hän tiesi että master oli aseeton; sitäpaitsi häntä kiihoitti nopea kulku ja takaa-ajointo. Kun hän nyt näki saaliinsa niin lähellä, avuttomana ja uupuneen näköisenä, sai hänen turhamaisuutensa hänet yrittämään vangita pakolaista omin neuvoin. Kuljettuaan pari askelta eteenpäin hän tuli pienelle aukealle paikalle, ja sen toisella reunalla istui master käsivarret ristissä isoon kiveen nojaten. Mountain ehkä sai aikaan jonkin risahduksen; joka tapauksessa on varmaa, että master nosti päätään ja suuntasi katseensa juuri siihen kohtaan metsikköä, missä hänen vainoojansa makasi:
"En ole varma siitä, näkikö hän minut", sanoi Mountain, "mutta hän tuijotti minuun päin kuten epätoivoinen, ja silloin rohkeus virtasi minusta kuin rommi pullosta." Kun master kohta sen jälkeen katsoi toisaalle ja näytti jälleen painuvan ajatuksiinsa, hiipi Mountain pois ja kääntyi hakemaan apua tovereiltaan.
Nyt seurasi sarja yllätyksiä, sillä vakooja oli tuskin ehtinyt ilmoittaa toisille keksintönsä, ja he eivät olleet vielä varustautuneet käymään pakolaisen kimppuun, kun mies jo olikin heidän keskellänsä; hän käveli aivan rauhallisena kädet selän takana.
"Hei miehet!" huusi hän heidät nähdessään. "Olipa hyvä, että toisemme tapasimme. Mennäänpä takaisin leiriin."
Mountain ei ollut kertonut rohkeutensa sulamisesta eikä masterin mieltä-muuttavasta silmänluonnista; sen vuoksi kaikki muut luulivat epäilemättä hänen tulevan omasta vapaasta tahdostaan. Joka tapauksessa syntyi melua; kirottiin, puitiin uhkaavasti nyrkkiä ja osoitettiin pyssynsuuta.
"Mennään takaisin leiriin", sanoi master. "Minä selitän asian, mutta vasta kaikkien kuullen. Kääntäkääpä pois nuo kiväärinne; voisi helposti sattua, että jokin niistä laukeaisi ja hävittäisi aarteensaantimahdollisuutenne. Älkäähän toki", sanoi hän, "lyökö kultamunia munivaa kanaanne kuoliaaksi."
Hänen vaikutusvoimansa tehosi sillä kertaa, ja seurue lähti paluumatkalle ilman erikoista järjestystä. Siten sai master tilaisuutta vaihtaa pari sanaa Mountainin kanssa.
"Te olette nokkela ja rohkea mies", sanoi hän, "mutta saanetteko te kyvyistänne riittävän korvauksen? Miettikäähän, eikö olisi teille parempi palvella minua sensijaan että palvelette tuollaista aivan tavallista ämmää kuin Harris. Miettikää sitä", lisäsi hän, lyöden toista keveästi olkapäähän, "älkääkä toimiko ajattelemattomasti. Elävänä tai kuolleena, aina on minun kanssani paha tapella."