Kun he olivat tulleet takaisin leiriin, missä Harris ja Pinkerton vahtivat Secundraa, hyppäsivät nämä kaksi raivoissaan masterin kimppuun ja hämmästyivät kovin, kun toverit sanoivat, että heidän piti "pysyä alallaan ja kuunnella mitä herralla oli sanottavaa." Master ei ollut liikahtanutkaan, kun he hänen kimppuunsa hyökkäsivät, ei myöskään tämä todistus saavutetusta edusta millään tavalla häntä paisuttanut.

"Ei kiirehditä liiaksi", sanoi hän. "Ruokaa ensin ja sitten julkinen kokous."

Niinpä syötiin ateria äkkiä, ja niin pian kuin se oli ohi, nojasi master kyynäspäillään pöytään ja aloitti puheensa. Se kesti kauan; hän kääntyi erikseen kaikkien muitten paitsi Harrisin puoleen ja jokaiselle hänellä oli imarteleva sana valmiina. Hän nimitti heitä rohkeiksi, kunnon pojiksi, sanoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt hauskempaa seuraa, tehtävän paremmin työtä, tai kannettavan reippaammin kärsimyksiä. "No niin", sanoi hän, "nyt voi joku kysyä, mikä piru pani minut juoksemaan tieheni. Mutta siihen kannattaa tuskin vastata, sillä minä luulen, että te kaikki tiedätte sen jokseenkin hyvin. Mutta vain jokseenkin hyvin: On eräs seikka, johon minä heti palaan, ja ottakaa se huomioonne, kun se tulee. Täällä on petturi, kaksinkertainen petturi; minä ilmaisen hänen nimensä, ennenkuin puheeni lopetan; enempää en sano nyt. Mutta nyt tulee toinen ja kysyy, mikä perhana minut toi takaisin. No niin, ennenkuin vastaan tähän kysymykseen, teen teille toisen: Tämäkö ilveskissa, tämä Harrisko hindustanin kieltä osasi", huusi hän nousten ylös ja osoittaen miestä suoraan kasvoihin kuvaamattoman uhkaavin elein. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Epäluuloni oli siis sittenkin oikea, ja minä tein niinkuin pitikin, tullessani takaisin. Nyt saatte kuulla totuuden ensi kerran, miehet." Senjälkeen hän aloitti pitkän kertomuksen, jonka hän esitti erittäin taitavasti. Siinä hän kuvaili, kuinka hän koko ajan oli epäillyt Harrista, kuinka hänen pelkonsa oli varmistunut, ja kuinka Harris varmaan oli vääriin tulkinnut hänen ja Secundran välisiä keskusteluja. Näin kauas ehdittyään hän teki rohkean hyökkäyksen, jonka vaikutus oli mitä erinomaisin. "Te luulette", sanoi hän, "että Harris jakaa kanssanne; te kai luulette itse voivanne pitää huolta siitä, että niin tapahtuu; te ette tietystikään usko, että tuollainen kurja lurjus voisi teidät pettää. Mutta varokaa. Hänenlaisensa puoli-idiootit ovat tavallaan viekkaita, se kuuluu heihin samoinkuin haju kärppään, ettekä te varmaankaan tiedä Harrisin jo pitäneen huolta omista eduistaan. Niin, hänelle merkitsee aarre puhdasta rahaa. Teidän täytyy joko löytää se tai kuolla nälkään. Hän sitävastoin on saanut maksun ennakolta, veljeni on lahjonut hänet, syöstäkseen minut onnettomuuteen. Jos epäilette, niin katsokaa häntä — katsokaa, kuinka hän irvistelee ja vääntelehtii niinkuin ilmisaatu varas ainakin."

Saatuaan aikaan tämän hyvän vaikutuksen selitti master kuinka hän oli lähtenyt karkuun, mutta tullut parempiin ajatuksiin ja vihdoin päättänyt palata, kertoa heille totuuden ja koettaa jälleen onneaan heidän kanssansa, koska hän nyt oli vakuutettu siitä, että he heti panisivat Harrisin viralta ja valitsisivat itselleen uuden johtajan. "Kas siinä koko totutte", sanoi hän, "ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta minä antaudun kokonaan käytettäväksenne. Mikäkö se poikkeus on? Tuossa hän istuu", huusi master jälleen osoittaen Harrista, "ja siinä on mies, jonka pitää kuolla! Aseet ja ehdot ovat minulle yhdentekevät; asettakaa minut häntä vastapäätä, ja vaikk'ette anna minulle muuta asetta kuin kepin, niin näytän teille viidessä minuutissa murskatun raadon, jossa koirat saavat piehtaroida."

Oli jo pimeä yö, kun hän lopetti puheensa; miehet olivat kuunnelleet melkein aivan hiljaa; mutta nuotion loimo ei ollut kyllin kirkas, jotta olisi voinut nähdä toverin kasvoista, missä määrin hän oli tullut voitetuksi tai vakuutetuksi. Ja sille paikalle, jota tuli kirkkaimmin valaisi, oli master itse asettunut, joten jokaisen katse kiintyi hänen kasvoihinsa, seikka, jonka hän epäilemättä oli edeltäkäsin tarkoin suunnitellut. Lyhyen hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoivat miehet innokkaasti pohtia asiaa. Master makasi selällään, kädet ristissä pään alla ja polvi toisen päällä, aivan kuin ei asiain kohtalo olisi häntä millään tavalla liikuttanut. Tässä hänen halunsa komeilla rohkeudellaan epäilemättä vei hänet liian pitkälle ja vahingoitti hänen asiaansa. Hiukan sinne tänne huojuttuaan mieliala lopullisesti kääntyi auttamattomasti häntä vastaan. Hän luultavasti toivoi voivansa saada aikaan saman, minkä oli tehnyt merirosvolaivalla; toivoi pääsevänsä johtajaksi, joskin kovilla ehdoilla, ja asiat olivat niin lähellä sellaista käännettä, että Mountain jo sitä ehdottikin. Mutta kivi, johon hän kolahti, oli Hastie. Tästä veikosta ei pidetty; hän näet oli juro ja ärtyisä ja ulkomuodoltaan ruma, pöhöttynyt, mutta hän oli lueskellut jonkin aikaa papiksi Edinburghin yliopistossa, kunnes kehno käytös oli hävittänyt häneltä tulevaisuuden mahdollisuudet, ja nyt hän muisti ja käytti hyväkseen, mitä oli oppinut. Hän ei ollutkaan puhunut aivan kauan, ennenkun master huolettomasti käänsi kylkeä, minkä hän Mountainin käsityksen mukaan teki salatakseen epätoivoa, joka olisi näkynyt hänen kasvoillaan. Hastie sanoi, ettei hän tahtonut ollenkaan puhua suurimmasta osasta masterin esitystä, koska se ei koskenut asiaa; heille oli tärkeä ainoastaan aarre. Kaikki, mitä hän oli sanonut Harrisista oli ehkä totta, ja he saisivat sen kyllä kuulla aikanaan, mutta mitä oli sillä aarteen kanssa tekemistä? He olivat kuulleet koko joukon tarpeetonta jaaritusta; alaston totuus oli, että mr. Durie oli ollut pahoin peloissaan ja juossut pakoon kerran toisensa perästä. Hän oli nyt paikalla — vangittunako vai itsekö palanneena, se oli Hastiesta saman tekevää; tärkeätä oli vain saattaa asia loppuun. Mitä johtajan erottamiseen ja valitsemiseen tuli, toivoi hän, että he kaikki olivat vapaita miehiä, joilla oli jokaisella kykyä pitää huolta asioistaan. Se oli vain pelkkä yritys pimittää miesten silmiä, ja sama oli laita sen ehdotuksen, joka koski kaksintaistelua Harrisin kanssa. "Hän ei saa tapella kenenkään kanssa tässä leirissä, siitä voi hän olla varma", sanoi Hastie. "Meillä oli kyllin vaivaa ottaessamme häneltä pois aseet, ja tomppeleita olisimme, jos antaisimme ne hänelle takaisin. Mutta jos herra haluaa päästä jännittävään olotilaan, niin voin palvella häntä tässä suhteessa ehkä paremmin kuin hän luuleekaan. Minä näet en aio viettää loppuikääni täällä vuoristossa; minä olen jo täällä ollut liiankin kauan, ja esitän nyt sen vaatimuksen, että hänen on heti sanottava, missä aarre on, uhalla että hänet muuten heti ammutaan. Ja tässä", sanoi hän vetäen aseen esille, "tässä on se pistooli, jota me tulemme käyttämään."

"Kah, tuotapa mieheksi sopii sanoa", huusi master ja nousi istumaan, ihaillen katsellen puhujaa.

"En minä kysynyt, mikä olen", vastasi Hastie.

"Minkä valitsette?"

"Hyödytön kysymys", sanoi master. "Kun on pakko, niin on pakko, siinä ei auta itse pirukaan. Totta puhuen me olemme aivan likellä aarrepaikkaa, ja minä näytän sen teille huomenna."

Ikäänkuin nyt kaikki olisi ollut täydellisesti järjestetty, ja järjestetty aivan hänen mielensä mukaan, käveli hän teltalleen, jonne Secundra jo aikaisemmin oli poistunut.