Veljekset: Talvinen tarina

by Robert Louis Stevenson

Minä en voi muistella tätä vanhan vihamieheni viimeistä kamppailua, jossa hän kääntelehti ja vääntelehti niin moneen tapaan, tuntematta ihailua, johon tuskin sekaantuu sääliäkään; niin urheasti hän kesti onnettomuutensa, niin reippaasti hän soti niitä vastaan. Vielä tuonakin hetkenä, jolloin hän huomasi olevansa aivan hukassa, jolloin hän näki ainoastaan vaihtaneensa vihollisia, kukistaneensa Harrisin Hastien eduksi, ei hänen olemuksessaan ilmennyt minkäänlaista heikkoutta, ja kun hän vetäytyi takaisin telttaansa ja varmaankin oli jo päättänyt alistua niihin uskomattomiin vaaroihin, joita hänen viimeinen yrityksensä toi mukanaan, tapahtui se yhtä kevein, varmoin ja ystävällisin ilmein ja elein, kuin jos hän olisi lähtenyt teatterista syömään illallista johonkin kaunosielujen kokoukseen. Mutta jos olisi voinut katsoa hänen sieluunsa, olisi epäilemättä huomannut sen vapisevan.

Aikaisin yöllä tuli leiriin tieto, että hän oli kipeä, ja heti seuraavana aamuna hän käski kutsua luokseen Hastien, ja kyseli häneltä kovin innokkaasti osasiko hän yhtään lääketaitoa. Täten master todellakin viekkaasti osasi koskettaa entisen teologin turhamaisuuteen. Hastie tutki häntä; häntä miellytti toisaalta osoittaa tietojansa, toisaalta ei hänellä niitä ollut, ja kun hän sitäpaitsi oli erittäin epäluuloinen, niin hän seisoi siinä aivan ällistyneenä, tietämättä, oliko master kipeä vai oliko hän vain olevinaan. Tässä tilassa palasi hän kumppaniensa luo ja kertoi heille, että sairas on aivan lähellä kuolemaa (joka tapauksessa oli hänelle eduksi esittää asiat tällä tavalla).

"Mutta sama se", lisäsi hän kiroten, "vaikka hän siihen hajoaisikin, on hänen vietävä meidät aarrepaikalle tänä aamuhetkenä."

Leirissä oli kuitenkin useita, niitten joukossa Mountain, joita tällainen raakamaisuus ei miellyttänyt. He olisivat ilman vähintäkään sääliä nähneet masterin ammuttavan tai ampuneet hänet itse; mutta heitä näytti liikuttaneen hänen urhoollinen taistelunsa ja avomielinen antaumisensa edellisenä iltana; samalla he ehkä jo olivat alkaneet kapinoida uutta johtajaansa vastaan; ainakin he selittivät, että jos mies kerran on kipeä, oli hänen saatava levätä päivä Hastien hammastenkiristyksestä huolimatta. Seuraavana aamuna master selvästi oli huonompi, ja Hastiekin alkoi osoittaa jonkunmoista inhimillistä osanottoa (niin helposti herättää teeskenneltykin tohtoroiminen myötätuntoa). Kolmantena aamuna kutsutti master Mountainin ja Hastien luoksensa telttaan ja sanoi nyt kuolevansa, kertoi heille tarkasti, missä aarre oli, ja käski heidän heti lähteä sitä etsimään, nähdäkseen valehteliko hän heille, ja myöskin sen vuoksi, että hän voisi heitä vielä opastaa, elleivät he heti sitä löytäisi.

Mutta tässä syntyi vaikeus, jonka hän epäilemättä ennakolta oli ottanut huomioon. Ei yksikään miehistä luottanut toveriinsa: ei kukaan siis voinut suostua jäämään leiriin. Toisaalta: master tosin näytti ylen heikolta; hänen puheensa oli melkein kuiskaavaa, ja hän nukkui enimmäkseen tiedotonna; mutta sittenkään ei ollut aivan mahdoton sekään otaksuma, että sairaus oli teeskennelty ja että he lähtiessään aarteen hakuun voisivat juosta ansaan ja huomata linnun lentäneen tiehensä, kun palaisivat. Sen vuoksi he edelleen lojuivat leirissä sanoen suurella osanotolla seuraavansa masterin kohtaloa, ja niin monenkirjava on ihmisluonto, että useat heistä todellakin tunsivat vilpitöntä, joskaan ei kovin syvää surua, nähdessään miehen, jonka he olivat aikoneet kylmäverisesti murhata, joutuvan aivan luonnolliseen vaarantilaan. Iltapäivällä kutsuttiin Hastie sairasvuoteen luo rukoilemaan, minkä hän, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, teki erinomaisen hartaasti. Kahdeksan tienoilla illalla kuultiin Secundran valituksesta, että kaikki oli lopussa, ja ennen kello kymmentä nähtiin hindun kaivavan hautaa soihdun valossa. Auringon noustessa seuraavana aamuna tapahtui masterin hautaaminen. Siihen ottivat kaikki osaa käyttäytyen varsin sopivasti, ja ruumis laskettiin maahan nahkaturkkeihin käärittynä, ainoastaan kasvot paljaina; ne olivat vahankellertävät, ja sieraimet oli Secundra itämaalaiseen tapaan tukkinut. Kohta kun hauta oli luotu umpeen, puhkesi hindu jälleen valituksiin, jotka liikuttivat kaikkia, ja mikäli kuulemastani kertomuksesta selvisi, ei tuo rosvojoukko välittänyt, vaikka huuto kuului kamalalta ja voi sellaisessa seudussa olla heidän turvallisuudelleenkin vaarallinen. Päinvastoin he koettivat häntä lohduttaa, tosin karkeasti, mutta silti ystävällisesti.

Mutta joskin inhimillinen luonto pahimmassa rappiotilassaankin jossakin tapauksessa voi esiintyä ystävällisenä, on se sittenkin aina ja ennen muuta ahnas. Pian miehet kääntyivätkin pois surevan luota ja alkoivat huolehtia omista asioistaan. Kun aarteen piilopaikka oli aivan lähellä — missä, sitä he eivät vielä varmaan tienneet — päättivät he antaa leirin jäädä sijoilleen, ja päivä kului heiltä turhassa etsinnässä kautta metsäin. Secundra taas yhä makasi herransa haudalla. Sinä yönä ei asetettu ollenkaan vartijoita; miehet makasivat piirissä nuotion ympärillä, kuten metsänkävijöillä on tapana, päät ulospäin aivan kuin pyörän puolapuut. Aamulla he makasivat samoin; ero oli vain se, että Pinkerton, jonka sija oli Mountainin oikealla puolella, hänen ja Hastien välissä, oli yön pimeydessä salaa murhattu ja makasi nyt kuten ennenkin viittaansa kietoutuneena, mutta takaapäin saattoi nähdä hänen joutuneen kamalan surman uhriksi: hänen päänahkansa oli poissa. Tuona aamuhetkenä olivat rosvot kaikki kalpeita kuin kummitusjoukko, sillä he tiesivät aivan hyvin, kuinka itsepintaisesti intiaanit pyrkivät päämääräänsä ollessaan sotajalalla tai mieluummin: murhaamassa. Mutta suurimpana syynä he pitivät sitä, ettei ollut asetettu vahtimiestä, ja kun heitä vielä kiihoitti ajatus aarteesta, joka oli aivan saatavilla, päättivät he jäädä vielä paikoilleen. Pinkerton haudattiin aivan masterin viereen; jäljellejääneet viettivät taas päivänsä hakemalla aarretta, osaksi peloissaan, osaksi toivehikkaina; he näet olivat toisaalta varmoja siitä, että aarre kohta löytyisi, toisaalta he alkoivat pimeän tullen peljätä intiaaneja. Mountain oli seuraavana yönä vahtimiehenä; hän väittää valvoneensa koko yön, sanoo ettei hän edes istahtanut, vaan vartioi leiriä mitä valppaimmin. Niin ollen ei hän voinut aavistaa mitään pahaa mennessään (nähtyään tähdistä vahtivuoronsa olevan ohi) herättämään seuraavaa vahtimiestä. Se oli suuri Hicks; hän makasi piirissä suojan puolella, hiukan edempänä nuotiosta kuin muut, ja paikassa, jonka sinnepäin heittyvä savu pimensi. Mountain kumartui ja tarttui häntä olkapäähän; samassa sai hän käteensä jotakin tahmeata ja märkää, ja kun tuuli kääntyessään sai nuotion loimun lankeamaan sinne päin, näki Mountain, että häneltä, kuten Pinkertoniltakin, oli viety päänahka.

Oli ilmeistä, että he olivat joutuneet erittäin viekkaitten intiaani-salamurhaajain uhreiksi. Nämä voivat toisinaan seurata matkuetta useita päiviä, pysyttelevät sen kintereillä, kuinka nopeasti se rientäneekin eteenpäin, ja varastavat päänahan jokaisessa leiripaikassa, olkoot vahdit kuinka valppaita hyvänsä. Kun tämä selvisi aarteenkaivajille — heitä oli nyt enää ainoastaan puoli tusinaa — valtasi heidät täydellinen mielenmasennus; he tempasivat tärkeimmät tarvekalunsa ja syöksyivät suoraa päätä metsään, jättäen kaiken muun omaisuutensa. Nuotionsa he jättivät sammuttamatta ja kuolleen toverinsa hautaamatta. Koko päivän he pakenivat; he söivät kulkiessaan kädestä suuhun, ja kun he eivät uskaltaneet nukkua, riensivät he pimeänkin tultua umpimähkään eteenpäin. Mutta ihmisen kestävyyden raja on pian saavutettu; kun he vihdoin lepäsivät, vaipuivat he sikeään uneen, ja huomasivat herätessään vihollisen yhä olevan kintereillään ja vielä kerran tuoneen heidän joukkoonsa silpovan kuoleman.

Nyt miehiltä katosi viimeinenkin ymmärryksen ja harkinnan rahtu; he olivat täydellisesti eksyksissä erämaassa, ja ruokavarat alkoivat sulaa kovin vähiin. Ei maksa vaivaa täyttää tätä liiankin pitkää kertomusta niillä kauhuilla, joita miehet vielä saivat kestää. Riittäköön, kun sanon, että vihdoin koitti aamu, jolloin ei mitään verityötä havaittu ja jolloin siis voitiin toivoa murhaajan vihdoin luopuneen takaa-ajosta. Silloin olivat ainoastaan Mountain ja Secundra elossa. Kauppias on varmasti vakuutettu siitä, että tuo tuntematon vihollinen oli hänen omia tuttaviaan, ja että hän ystävyydestä oli jäänyt murhaamatta. Secundran säästymisen hän selittää siten, että murhaaja oli pitänyt hindua mielipuolena. Tämä olisi johtunut osaksi siitä, että Secundra paon kaikkien kauhujen aikana, muiden heittäessä ruokavarojaan ja aseitaan pois, huojui eteenpäin kuokka olkapäällä, osaksi taas siitä, että hän viimeisinä päivinä innokkaasti ja herkeämättä jutteli itsekseen omalla kielellään. Englanninkieltä puhuessaan hän kyllä oli täysin järjissään.

"Sinä uskot, hän olla mennyt aivan pois?" kysyi hän, kun he heräsivät elossa kahden.

"Suokoon Jumala, että niin olisi; luulenpa uskaltavani uskoa", oli Mountain vastannut. Mikäli hän minulle kertoi, olivat sanat tulleet häneltä aivan sekaisin.