Hän oli todellakin siinä määrin suunniltaan, että hän aina seuraavan päivän aamuun, jolloin kohtasi meidät, ei ollut ollenkaan varma siitä, oliko hän nähnyt unta, vai oliko jotain sellaista todellakin tapahtunut, että Secundra samassa kääntyi ja lähti sanaa sanomatta seuraamaan heidän jälkiänsä takaisin päin suunnaten jälleen kulkunsa kohti talvista, autiota erämaata ja vaeltaen tietä, jonka tienviittoina olivat jokaiseen levähdyspaikkaan jääneet silvotut ruumiit.
KAHDESTOISTA LUKU.
Matka erämaahan.
(Jatkoa.)
Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta, missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä, joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.
Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran, ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue intiaanisodan kamalasti runtelemaksi — taloja poltettaisiin, matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus — tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.
"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti liikutellen jalkojansa.
Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin, Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin. Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi, että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"
Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa, jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista; kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä läheisyydessään — Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen toipuvan lamaannuksestaan.
"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.