"Kuinka käy?" kysyi hän.
"Niinkuin tahdotte", vastasin minä. "Te saatte nähdä haudan."
Kun joukossamme oli miehiä, joille seudun matkasuunnat olivat selvät, saimme helposti tietoomme masterin haudan paikan; se näet sijaitsi kohdassa, jota erämaassa käytettiin matkan viittana, eräällä korkealle kohoavalla, omituisenmuotoisella selänteellä, josta monta virtaa syöksyy alas Champlain-järveen. Senvuoksi voitiinkin lähteä suoraan sinne käsin, tarvitsematta seurata paenneitten verisiä jälkiä, ja voitiin kuudessatoista tunnissa marssia matka, johon he sinne tänne harhaillen olivat kuluttaneet yli kuusikymmentä. Venheemme me jätimme vartioitaviksi virralle; odotettavissa oli, että palatessamme tapaisimme ne kiinni jäätyneinä. Se pikku varasto matkatarpeita, jonka otimme mukaamme retkelle, käsitti, paitsi lukematonta joukkoa nahkoja, joiden tuli suojella meitä pakkaselta, myöskin ison määrän lumikenkiä, joiden avulla aioimme siirtyä eteenpäin odotettavissa olevan lumen pudottua. Tapa, millä me etenimme, osoitti paljon pelkoa olevan matkassa; marssia johdettiin sotilaallisella varovaisuudella, ja yöleirin paikka valittiin ja vartioitiin mitä huolellisimmin. Tämänlaatuinen syy sai meidät matkamme toisena päivänä pysähtymään, ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä määräpaikastamme. Yö oli tulossa, ja paikka, johon olimme saapuneet, näytti erinomaisen sopivalta lujaksi leiriksi meidän kokoiselle joukolle. Niinpä käskikin Sir William (äkkinäisen mielijohteen vaikutuksesta) meidän pysähtyä.
Edessämme kohosi se korkea vuorijono, jota kohden koko päivän olimme luovineet. Aina varhaisesta aamusta alkaen olivat sen kimaltavat huiput olleet silmämääränämme kulkiessamme läpi tasaisen alangon, jonka läpi juoksi vuolaita virtoja ja joka oli täynnä kiviä, toinen toistaan suurempia. Huiput kimalsivat hopealta, sillä kohta kun tulimme hiukankin ylemmäksi, satoi lunta joka yö; metsässä ja tasangolla taas oli maa vain vähän roudassa. Koko päivän oli taivas ollut ilkeän sumun peitossa; aurinko pääsi sen läpi paistamaan vain himmeästi, kuin kultaraha; koko päivän puhalsi vasempaan poskeemme purevan kylmä tuuli, mutta puhdasta ja keveätä oli hengittää. Illan lähestyessä tuuli vaimeni, pilvet hajaantuivat ja katosivat, kun ei tuuli enää uusia kuljetellut; auringolla, laskiessaan taaksemme, oli jonkinmoinen talvinen hohto, ja vuorten valkenevat särmät punertuivat sen kuolevassa kajossa.
Oli pimeä, ennenkuin pääsimme illastamaan; me söimme äänettöminä, ja ateria oli tuskin ohi, kun lordi jo hiipi nuotion luota leirin ulkoreunaan. Minä riensin hänen jälkeensä. Leiripaikka oli korkealla; sieltä näki yli jäätyneen järven, joka pisimmältä kohdaltaan saattoi olla peninkulman pituinen; ympärillämme lepäsi aaltomainen metsämaa, yläpuolellamme kohosivat valkoiset vuoret, ja vieläkin korkeammalla kirkkaan taivaan laella purjehti kuu. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ei oksa liikahtanut, ja ympäröivä hiljaisuus hukutti kuulumattomiin leiristämme lähtevän hälynkin. Nyt, kun ei paistanut päivä eikä puhaltanut tuuli, tuntui ilma melkein lämpimältä kuten heinäkuunyönä — omituinen aistimus-erehdys, sillä maa, ilma ja vesi olivat pakkasesta särkymäisillään.
Lordi (eli se olento, jota yhä nimitin hänen kalliilla nimellään) seisoi pidellen toisella kädellään kyynärpäätä, toisella leukaansa ja tuijotteli eteensä metsään. Minun katseeni liukui samaan suuntaan ja lepäsi melkein mielihyvin tuolla laajalla huurteisella honkatantereella, joka milloin kohosi kuuvaloisiksi kunnaiksi, milloin hävisi pienten laaksojen varjoon. Tässä aivan lähellä, mietin minä, lepää vihamiehemme haudassaan; hän on nyt mennyt sinne, missä paha ei enää vahingoita; ne jäsenet, jotka ennen olivat niin sulavasti liikkuneet, piilivät nyt ainaisesti maan povessa. En voinut olla ajattelematta häntä tavallaan onnelliseksi; olihan hän vapaa elämän tuskista ja kiusoista, sielun jokapäiväisestä silvonnasta ja siitä alituiseen muuttuvasta tapausten virrasta, joka on uitava yli, jos tahtoo välttää häpeää ja kuolemaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka hyvä oli saada päätökseen tämä pitkä matka, ja siten johduin kiinnittämään huomioni lordiin. Sillä eikö lordikin ollut kuollut? Eikö hän ollut silvottu soturi, joka turhaan toivoi kuolemaa, joka virui tappotantereella vihollisten pilkkana? Muistossani hän eli hyvänä ihmisenä, viisaana, jokseenkin ylpeänä, isäänsä kohtaan ehkä liiaksikin velvollisuudentuntoisena, rouvaansa kohtaan ylenmäärin lempeänä, miehenä, joka osasi puhua ja vaieta, miehenä, jonka kättä oli ilo pusertaa. Äkkiä sai sääli minut syvään huokaamaan; olisin voinut ääneen itkeä ajatellessani hänen entisyyttään ja nähdessäni hänet siinä edessäni. Seisoessani aivan hänen vieressään kirkkaassa kuuvalossa minä rukoilin hänelle vapahdusta tai sitten itselleni voimaa pysyä lujana rakkaudessani häneen.
"Jumalani", rukoilin minä, "tässä mies, miesten parahin minua ja itseään kohtaan, ja nyt minä alan häntä kammota. Ei hän pahaa ole tehnyt, ei ainakaan ennenkuin surut hänet mursivat; mutta hänen kunnioitettavia haavojansa me vain alamme kammota. Oi, peitä se, oi, päästä hänet pois, ennenkuin häntä vihaamme!"
Tällaiset ajatukset täyttivät vielä mieleni, kun yht'äkkiä kajahti ääni yössä. Se ei ollut kovin kuuluva, eikä lähtenyt aivan läheltä, mutta niin pitkällisen ja syvän hiljaisuuden keskeltä kaikuen se sai leirin jalkeille kuin torventoitotus. Ennenkuin ehdin henkäistä, oli Sir William jo vieressäni ja useimmat muut kerääntyivät hänen taakseen, tarkasti kuulostellen. Katsellessani heitä yli olkani olin näkevinäni heidän poskillaan kalpeuden, joka ei ollut kuuvalosta kotoisin, ja kuutamon säteet, jotka kimallellen heijastuivat toisten silmistä ja jäivät varjoina lepäämään toisten kulmain alle (heidän nostaessaan ja kumartaessaan päätänsä), loivat joukkoon omituisen vilkkaan ja pelonsekaisen ilmeen. Lordi oli etunenässä; hän kumartui hiukan kohottaen kättään aivan kuin hiljaisuuden merkiksi: hän näytti jähmettyneen kiveksi. Ääni kuului yhä, se toistui lakkaamatta, nopeasti ja säännöllisesti.
Äkkiä Mountain alkoi puhua; hän kuiskasi kuuluvasti ja katkonaisesti, kuten ihminen, joka pääsee taakan alta. "Nyt minä tiedän", sanoi hän, ja kun me kaikki käännyimme häntä kuulemaan, niin hän lisäsi: "Hindu on varmaankin tiennyt piilopaikan. Hän se on — hän kaivaa aarretta maasta."
"Niin tietysti!" huudahti Sir William.