Minä kuvailin hänelle, kuinka sopimaton hetki oli ottaa rahat pois oikeasta paikastaan ja sanoin meidän siten menettävän kaikki, mitä olimme saaneet kokoon säästäväisyydellämme, joten taas jouduttaisiin aivan tuuliajolle. Uskalsin jatkaakin keskustelua asiasta ja kun hän yhä vain pudisteli päätään vastaukseksi ja hymyili katkerasti, niin minä innoissani ihan unohdin asemani rajat. "Sehän on sulaa hulluutta", huusin minä, "enkä minä ainakaan tahdo olla siinä osakkaana."
"Te puhutte aivan kuin minä tekisin sen huvikseni", sanoi hän. "Mutta nyt on minulla lapsi ja sitä paitsi minä pidän järjestyksestä, niin, sanon sen suoraan, Mackellar, olen viime aikoina alkanut ylpeillä talostamme ja sen hoidosta." Hetkisen hän oli vaiti ja tuijotti synkkänä eteensä. "Mutta voisinko ehkä tehdä toisin?" jatkoi hän sitten. "Minulla itselläni ei ole mitään, ei mitään. Se, mitä tänään saimme kuulla, on minut perin pohjin musertanut. Minulla on vain herran nimi ja varjo, varjo vain. Oikeuteni eivät ole todella pätevät."
"Kyllä ne päteviksi katsotaan, jos tuomiolle tullaan", sanoin minä.
Hän loi minuun polttavan katseen ja näytti vaivoin pidättyvän jotain sanomasta. Nyt minä kaduin sanojani, sillä älysin hänen tiluksista puhuessaan ajatelleen avioliittoaankin. Sitten hän äkkiä tempasi kirjeen taskustaan, missä se oli ollut mytyssään; hän levitti sen pöydälle suurin kädenliikkein ja luki sen minulle vapisevin äänin: — "Rakas Jaakoppi" — niin hän alkaa! huudahti hän — "Rakas Jaakoppi, muistathan, että minä kerran sinua nimitin sillä nimellä, ja nyt sinä olet tehnyt tehtäväsi ja lyönyt minulle vekarajalkaa niin että se riittää." — "Mitä pidätte tästä, Mackellar?" kysyi hän, "se on minun ainoa veljeni! Jumala on todistajanani, että olen hänestä pitänyt; minä olen aina ollut hänelle uskollinen, ja näin hän minulle kirjoittaa! Mutta sitä minä en siedä", — hän käveli edestakaisin lattialla — "minä olen yhtä hyvä kuin hänkin, minä olen parempi mies, sen tietää Jumala! Hänen pyytämäänsä hävytöntä summaa minä en voi maksaa; hän tietää kyllä, että sitä on mahdoton saada, mutta minä annan hänelle mitä minulla on, ja se on enemmän kuin hän odottaa. Minä olen sietänyt tätä liian kauan. Katsokaa, mitä hän vielä kirjoittaa; lukekaa itse: 'Minä tiedän, että olet saita koira.' Saita koira! Minäkö saita? Onko se totta, Mackellar? Luuletteko? Arvelenpa, että hän olisi ollut valmis lyömään minua. Oo, te luulette niin kaikki. No hyvä, te saatte nähdä muuta, samoin hän ja Jumala. Vaikka minun pitäisi jättää talo autioksi ja lähteä vaeltamaan paljain jaloin, pitää tuon verenimijän saada kylliksi kitaansa. Vaatikoon hän kaikki — kaikki; hän saa sen. Hänellä cm oikeus kaikkeen. Oo!" huusi hän, "minä arvasin tämän ja vielä pahempiakin asioita, silloin kun hän ei antanut minun lähteä." Hän täytti lasin uudelleen, mutta juuri kun hän oli sitä viemässä huulilleen, rohkenin koskettaa häntä sormellani käsivarteen. Hän pysähtyi hetkeksi. "Te olette oikeassa", sanoi hän ja heitti lasin sisällyksineen pesään. "Tulkaa, lasketaan rahat."
En uskaltanut kauemmin häntä vastustaa; sitäpaitsi vaikutti minuun voimallisesti se, että näin miehen, joka muuten varsin hyvin hillitsi itsensä, nyt noin hajanaisessa sieluntilassa. Me siis istuuduimme, laskimme rahat ja jaoimme ne myttyihin, majuri Burken mukavammin kuljetettaviksi. Kun tämä oli tehty, meni mr. Henry takaisin saliin, ja vanha parooni istui koko yön vieraansa seurassa.
Hiukan ennen päivän nousua lähetettiin minulle sana, että minun piti seurata majuria hänen matkalleen. Alemman arvoisesta saattajasta hän varmaankaan ei olisi pitänyt, koska hän oli mies, joka tunsi oman arvonsa, ja ylempää ei voitu hänelle antaa, koska mr. Henry ei voinut esiintyä salakuljettajain joukossa. Oli kylmä, tuulinen aamu ja kulkiessamme pitkää tietä läpi pensaikkojen kääriytyi majuri kokonaan viittaansa.
"Herra majuri", sanoin minä, "teidän ystävänne on vaatinut täältä aimo summan rahoja. Otaksun hänen olevan pahassa pulassa."
"Niin täytyy otaksua", sanoi hän, hiukan kuivasti, tuntui minusta, mutta siihen oli ehkä syynä viitta, jota hän piti suun edessä.
"Minä olen vain talon palvelija", sanoin minä. "Te voitte puhua minulle vapaasti. Luultavasti ei meillä ole syytä odottaa häneltä mitään hyvää?"
"Hyvä mies", sanoi majuri. "Ballantrae on aatelismies, jolle luonto on lahjoittanut mitä loistavimmat lahjat, ja mies, jota minä ihailen ja kunnioitan aina siihen maahan asti, jota hänen jalkansa polkee." Sitten hän näytti epäröivän, miten jatkaisi puhettaan.