"Mutta sittenkään", sanoin minä, "ei meillä ole erityistä syytä odottaa häneltä mitään hyvää."
"Sitä en tahdo kieltää. Te saatte pitää siitä asiasta omat ajatuksenne, hyvä mies", sanoi majuri.
Olimme nyt saapuneet sille puolelle lahtea, missä venhe häntä odotti. Siellä hän sanoi: "No niin, herra Mikä-olikaan-nimenne, minä olen suuressa kiitollisuudenvelassa ystävällisyydestänne; sallikaa siis, koska asia näyttää teitä huvittavan ja koska näytätte sitä ymmärtävän, viime sanoikseni kertoa jotain, mikä ehkä tulee hyödyttämään perhettä. Mikäli tiedän, on ystäväni unohtanut kertoa, että hän saa skotlantilaisten rahastosta suuremman avustuksen kuin kukaan muu Pariisissa asuvista maanpakolaisista. Ja se on sitäkin suurempi häpeä", huusi majuri punaisena, "kun minulle ei ole liiennyt yhtään kurjaa killinkiä."
Hän veti hattunsa vinoon ja tuijotti minuun, aivan kuin olisi ollut minun syyni, että hän oli jäänyt osattomaksi, mutta kääntyi sitten jälleen tavalliseen poikamaisen iloiseen kohteliaisuuteensa, puristi kättäni ja asteli venheen luo rahat kainalossa; mennessään hän vihelsi liikuttavan kaunista kansanlaulua. Muistan, kuinka tuo sävelen pätkä jäi soimaan korvissani vielä sittenkin, kun salakuljettajat olivat kehoittaneet "pitämään helvetissä kitansa." Sitten kuului vain airojen rahina pohjaa vasten, ja minä seisoin katsellen kuinka aurinko sukelsi esiin merestä ja vene ui kutterin luo, joka sidotuin etupurjein sitä odotteli.
Me jouduimme pahaan pulaan rahojen viennin vuoksi; muun muassa oli siitä seurauksena, että minun piti matkustaa Edinburghiin ja ottaa vanhan lainan ylläpitämiseksi uusi, hyvin huonoilla ehdoilla. Siten jouduin noin kolmeksi viikoksi pois Durrisdeerista.
Minulla ei ollut ketään, keltä olisin voinut kysellä tapahtumista minun poissa ollessani, mutta että jotain oli sattunut, näkyi kyllä rouvan suuresti muuttuneesta käytöksestä. Hän oli melkein kokonaan lopettanut entiset juttelunsa vanhan paroonin kanssa. Miestään kohtaan hän esiintyi aivan kuin jotakin anteeksi pyytäen, ja kääntyi paljon useammin kuin ennen hänen kanssaan puhumaan. Erittäin silmiinpistävää oli, että hän mitä suurimmassa määrässä alkoi hoitaa neiti Katariinaa. Voisi luulla, että muutos olisi ollut mr. Henrylle tervetullut, mutta niin ei suinkaan ollut laita. Päinvastoin: jokainen asia, jossa rouva oli muuttanut käytöstään, oli hänelle kuin myrkyllinen pistos, sillä hän käsitti ne ilmauksiksi siitä, että rouva sydämessään oli hänelle uskoton. Uskollisuutta masteria kohtaan, josta hän oli ylpeillyt niin kauvan kuin masteria oli pidetty kuolleena, täytyi hänen nyt, kun tiettiin hänen elävän, hävetä, ja tämä häpeäntunne oli aiheena hänen muuttuneeseen käytökseensä. Olen päättänyt olla mitään salaamatta. Senvuoksi sanon suoraan, että katson mr. Henryn juuri näinä aikoina esiintyneen huonoimmassa valossa. Ollessaan ulkona väen joukossa hän tosin pysyi aisoissa, mutta huomata saattoi, että hän sisimmässään oli syvästi synkkä. Minulle, jota kohtaan hänen ei tarvinnut käyttää teeskentelyä, pauhasi hän usein ilman syytä, saattoipa vastata tuikeasti vaimolleenkin. Niin voi tapahtua, kun rouva oli häntä kiihottanut olemalla entistä ystävällisempi hänelle, mutta ilman huomattavaa syytäkin; silloin hänen alituinen paha tuulensa itsestään puhkesi ilmoille. Kun hän siten unohti itsensä (käytös, joka oli mitä suurimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä heidän liittonsa oli solmittu), laskeutui yli kaikkien läsnäolevien kiusallinen tunnelma; mies ja vaimo loivat toisiinsa katseen, joka näytti ilmaisevan kärsivää ihmettelyä.
Eikä siinä kyllin, että hän kiusasi itseään ärsyttyneellä mielenlaadullaan, hän sitäpaitsi koko ajan vahingoitti asemaansa pysymällä vaiti siinä määrin, etten tiedä johtuiko se jalomielisyydestä vaiko ylpeydestä. Salakuljettajat tulivat tavan takaa masterin lähetteinä, eivätkä koskaan lähteneet tyhjin käsin. En ollenkaan uskaltanut tehdä mr. Henrylle huomautuksia; hän antoi, mitä häneltä pyydettiin, jonkinlaisen jalomielisen raivon vallassa. Ehkäpä hän juuri ollen luonnostaan säästeliäs tunsi epätoivon riemua täyttäessään empimättä veljensä vaatimukset. Ehkäpä vähemmänkin ylpeä mies olisi joutunut samaan äärimmäisyyteen samanlaisessa luonnottomassa asemassa. Mutta tila kärsi sen vuoksi. Jokapäiväisiä menojamme yhä vähennettiin; tallit tyhjennettiin, niin että meillä oli enää vain neljä työhevosta jäljellä, palvelusväkeä vähennettiin — se synnytti äänekästä paheksumista kansassa ja sai vanhan vihan mr. Henryä vastaan jälleen hereille —, ja vihdoin oltiin niin pitkällä, että jokavuotinen matka Edinburghiin oli jätettävä tekemättä.
Oli tultu vuoteen 1756. Huomatkoon lukija, että tuo verenimijä nyt oli seitsemän pitkää vuotta kuivannut Durrisdeerin valtasuonta. Koko tänä aikana ei isäntäni ollut puhunut asiasta sanaakaan. Niin perkeleellisen ilkeä oli master, että hän kääntyi vaatimuksineen vain mr. Henryn puoleen, eikä koskaan kirjoittanut asiasta paroonille. Perhekunta oli ihmetellen seurannut meidän taloudellista tarkkuuttamme. He olivat varmaankin väsyneet mr. Henryn suureen saituuteen, joka aina on epämieluinen virhe, mutta erittäin ikävä nuorissa ihmisissä, ja mr. Henry ei ollut vielä kolmenkaankymmenen. Mutta samalla oli juuri hän hallinnut taloa melkein poikavuosiltaan, ja talon muut asukkaat ottivat muutokset vastaan ääneti, ylpeinä ja katkerina kuten hänkin, kunnes Edinburghin matkan jättäminen antoi viimeisen iskun.
Siihen aikaan, josta tässä puhun, oli isäntäni rouvan seurassa harvoin muulloin paitsi ruokapöydässä. Heti majuri Burken käynnin jälkeen huomattiin rouvan puolelta selviä lähentelemisyrityksiä, hän ikäänkuin pelokkaasti pyrki herransa suosioon, mikä kieltämättä oli ristiriidassa hänen entisen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä kanssa. Minä en ole koskaan voinut moittia mr. Henryä siitä, ettei hän suosinut näitä yrityksiä, enkä liioin lukea rouvalle viaksi, että hylkääminen häntä syvästi loukkasi. Mutta seurauksena oli, että he joutuivat täydelliseen eroon ja kuten sanottu puhuivat toisilleen tuskin koskaan paitsi pöydässä. Kysymys Edinburghin matkastakin tuli ensiksi esiin päivällisten aikana, ja sattumalta oli rouva pahoinvoipa ja huonolla tuulella. Heti huomattuaan herransa tarkoituksen hän lensi veripunaiseksi.
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti hän. "Taivas tietäköön, ettei minulla ole liikoja huvituksia niin että minulta tarvitsee kieltää ainoata hauskuuttani. Minä en tahdo enää tietää tuosta häpeällisestä säästämishimosta, me olemme jo koko seudun pilkan ja suuttumuksen esineenä. Tätä uutta hullutusta en ota sulattaakseni."