"Minulla ei ole varaa siihen", sanoi mr. Henry.
"Ei ole varaa!" huusi rouva, "Hyi! Minullahan on rahoja itselläni!"
"Ne kuuluvat kaikki minulle, aviomiehellesi", sanoi hän kiukkuisesti ja lähti samassa pois.
Vanha parooni ojensi kätensä kattoon päin ja vetäytyi miniöineen lieden luo — minulle selvä kehoitus lähteä tieheni. Tapasin mr. Henryn siellä, missä hänen tavallinen pakopaikkansa oli, konttorihuoneessa; hän istui pöydän reunalla ja pisteli sitä kynäveitsellään. Kasvoissa hänellä oli hyvin ruma ilme.
"Mr. Henry", sanoin minä, "te teette itsellenne kovin väärin; nyt se ei saa enää jatkua."
"Oo", huusi hän. "Ei täällä ole ketään joka mitään ajattelee. He pitävät vain kohtuullisena, että on niinkun on. Se on minun häpeällistä säästämishaluani. Minä olen saita koira", ja sysäsi veitsen vartta myöten pöytään. "Mutta minä näytän sille miehelle", huusi hän kiroten, "minä näytän hänelle, kumpi meistä on jalomielisempi."
"Ei se ole jalomielisyyttä", sanoin minä, "se on vain ylpeyttä."
"Luuletteko että olen saarnan tarpeessa?" kysyi hän.
Minä arvelin, että hän tarvitsi apua ja että hän sitä saisi minulta, tahtoen tai tahtomatta. Kohta kun rouva oli vetäytynyt huoneeseensa, riensin sinne ja koputin.
Hän ei ollenkaan salannut hämmästystänsä. "Mitä te minusta tahdotte, mr. Mackellar?" kysyi hän.