"Hyvä rouva, minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan ennen teitä häirinnyt", aloitin minä, "mutta tämä asia rasittaa minua liiaksi ja minun täytyy saada se sanotuksi. Miten on mahdollista, että voi olla olemassa kaksi niin sokeata ihmistä kuin te ja parooni? Että voi elää niin kauan niin ylevämielisen herran kanssa kuin mr. Henry on ja ymmärtää niin huonosti hänen luonnettansa?"

"Mitä te tuolla tarkoitatte?" puhkesi rouva puhumaan.

"Ettekö tiedä, minne rahat menevät? Hänen ja teidän, vieläpä sen viininkin hinta, jonka hän ruokapöydässä jättää juomatta?" jatkoin minä. "Pariisiin. Hänelle, tuolle toiselle. Kahdeksan tuhatta puntaa hän nyt on saanut seitsemässä vuodessa, ja isäntäni on ollut kyllin tyhmä pitääkseen asian salassa!"

"Kahdeksan tuhatta puntaa!" toisti hän. "Se on mahdotonta. Siihen ei tilamme kykene!"

"Olemmepa saaneetkin puristaa siitä viimeisenkin pennin", sanoin minä. "Mutta kahdeksan tuhatta ja kuusikymmentä on summa, shillinkiä lukuunottamatta. Ja jos te tämänkin jälkeen luulette isäntääni saidaksi, niin en koskaan enää sekaannu asioihinne."

"Riittää jo, mr. Mackellar", sanoi hän. "Te teette varsin oikein, kuten niin vaatimattomasti sanotte, sekaantuessanne minun asioihini. Minä ansaitsen kyllä moitetta ja teidän mielestänne minä varmaankin olen kovin huolimaton vaimo (tässä hän katsoi minuun omituisesti hymyillen), mutta sen minä kyllä kohta korjaan, Master on aina ollut hyvin ajattelematon, mutta sydän hänellä on erinomainen; hän on läpeensä jalomielinen. Minä kirjoitan hänelle itse. Ette voi uskoa kuinka olette huolestuttanut minua kertomillanne asioilla."

"Minä puolestani luulin voivani ilahduttaa teitä, hyvä rouva", sanoin minä, raivoissani siitä, että huomasin hänen yhä ajattelevan masteria.

"Tietysti", sanoi hän, "tietysti myöskin ilahduttanut."

Samana päivänä (en kiellä pitäneeni heitä silmällä) näin tyydytyksekseni mr. Henryn tulevan vaimonsa huoneesta olematta ollenkaan laisensa; hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja kuitenkin näytti hän pikemmin astelevan ilmassa kuin maassa. Siitä päätin rouvan vihdoinkin täydellisesti korvanneen kaikki. "Ahaa", ajattelin, "olenpa saanut tänään aika tavalla tehdyksi."

Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr. Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi. Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan, jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut, saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle — mutta että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä — äitini näet varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen — mutta minä en ole koskaan erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea, niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia. Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen lähetin käynnin jälkeen.