Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille.
Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.
Hyvä herra
Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä, enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut) ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian nykyisestä tilasta.
Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme) runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin, tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle, enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi, sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljetty lettre de cachet'lla, ja on hän, joskin vapaalla jalalla, menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr. Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli Intiaan matkustamisesta — on mahdollista, että itse saan luvan seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya — mutta siihen hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun: pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja kauniille rouva Durielle, ja olen
kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne
Francis Burke.
Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin: kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan, ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä, mitä teimme.
Saatuani majurin kirjeen olin hankkinut huoneeseeni kaukoputken ja alkanut jaella kysymyksiä alustalaisillemme. Kun mitään erityistä salaperäisyyttä ei harjoitettu — seudun salakuljetus tapahtui yhtä paljon väkivalloin kuin viekkaudella — niin opin pian tuntemaan yleiset ilmoitusmerkit ja tiesin sen vuoksi verrattain tarkoin milloin voimme odottaa lähettiä. Minä, kuten sanoin, kyselin talonpojilta, sillä salakuljettajain, noiden asestettujen velikultain kanssa en tahtonut tulla tekemisiin, ellei olisi siihen pakko. Jotkut noista tappelupukareista olivat alkaneet halveksia minua; onneton asia, kuten seuraukset osoittivat. He eivät ainoastaan antaneet minulle haukkumanimeä, vaan eräänä yönä, hyökättyään kimppuuni eräällä syrjäisellä tiellä ja ollen hiukan hauskalla tuulella (kuten he itse sanoivat) he saivat minut tanssimaan siitä nauttiakseen. Sen he saivat aikaan heiluttelemalla paljastettuja miekkojaan säärieni läheisyydessä, samalla huutaen: "Varo varpaitasi!" Vaikka en mitenkään vahingoittunut, tunsin kuitenkin itseni kovin uupuneeksi, joten minun oli pysytteleminen sängyssä useita päiviä — seikka, joka paremmin kuin mikään kertomus kuvaa Skotlannin kurjia oloja.