Marraskuun seitsemännen päivän iltapuolella samana onnettomana vuonna sattui että näin Mucklerossista nousevan merkkitulen savua. Kotiinmenoaika oli lähellä, mutta mieleni oli tuona päivänä niin rauhaton, että minun täytyi kulkea läpi tiheikön Craig Head-nimiselle kukkulalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta lännessä viipyi vielä leveä valojuova, jonka loistossa näin muutamia salakuljettajia sytyttämässä merkkituliaan kutterin levätessä reivatuin purjein. Se oli nähtävästi aivan äsken laskenut ankkurin, mutta venhe oli jo vesillä ja kulki kohti maihintulopaikkaa pitkän rantapensaikon toisessa päässä. Tämän minä tiesin olevan merkkinä yhdestä ainoasta asiasta: Durrisdeeriin oli tulossa lähetti.
Rohkaisin itseni, ryömin alas harjulta — jonne en koskaan ennen ollut uskaltanut kiivetä — ja pääsin piiloon rantapensaikkoon niin ajoissa, että näin venheen laskevan maihin. Vastoin tavallisuutta oli kapteeni Crail itse peräsimessä; hänen vieressään istui joku vieras, ja miehistön oli vaikea liikkua, sillä heidän tiellään oli puoli tusinaa erikokoisia matkasäkkejä. Mutta maihin he tulivat yht'äkkiä ja samassa olivat matkatavaratkin rannalla ja venhe matkalla takaisin kutterin luo. Vieras jäi yksin rannalle seisomaan. Hän oli pitkä, solakka, mustiin puettu herrasmies, miekka sivullaan ja kävelykeppi käsivarrella. Siinä seisoessaan heilautti hän hyvästiksi keppiään kapteeni Crailille ja tuossa liikkeessä oli jotain samalla sulavaa ja pöyhkeää, mikä teki minuun syvän vaikutuksen.
Kohta kun venhe minun vihamiehineni oli poissa, rohkaisin hieman itseäni, hiivin tiheikön reunaan ja pysähdyin jälleen; minussa taistelivat luontaiset pelontunteet ja synkät tulevaisuudenaavistelut. Siinä minä olisin voinut seisoa koko yön, ellei vieras olisi kääntynyt ja laskeutuvan iltausvan lomitse huomannut minua. Hän viittasi ja huusi minua lähemmäksi. Minä tottelin lyijynraskain sydämin.
"Kas tässä, hyvä mies", sanoi hän, äänessä englantilainen vivahdus, "tässä on muutamia kapineita, jotka olisi vietävä Durrisdeeriin."
Minä olin nyt kyllin lähellä hänet nähdäkseni. Hänellä oli hyvin kaunis vartalo, samoin olivat kasvot miellyttävät, mustanpuhuvat, laihat, pitkähköt, katse vilkas ja terävä, kuten tappelemaan ja komentamaan tottuneella; hänen toisessa poskessaan oli syntymämerkki, joka ei ollenkaan häntä rumentanut; suuri timantti välkkyi sormessa; vaatteet, vaikkakin yksiväriset, olivat muodikasta ranskalaista tyyliä; hänen kalvosin- ja kaularöyhelönsä olivat harvinaisen leveätä ja hienoa pitsityötä, ja minä ihmettelin sitäkin enemmän nähdessäni hänet näin puettuna, että hän oli vast'ikään astunut maihin ahtaasta salakuljettajavenheestä. Samassa hän katsoi minua tarkemmin, loi vieläkin minuun terävän katseen ja sanoi hymyillen:
"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että tiedän sekä teidän nimenne että haukkumanimennekin. Teillä on juuri sellaiset vaatteet kuin käsialastanne saatoin päättää, mr. Mackellar."
Nämä sanat saivat minut vapisemaan.
"No, no", sanoi hän, "ei teidän tarvitse minua peljätä. Minä en kanna teille kaunaa ikäväin kirjeittenne vuoksi ja tarkoitukseni on antaa teille aika lailla tekemistä. Voitte nimittää minua mr. Ballyksi; se on nimi, jonka olen omaksunut, tai oikeammin (puhuessani sellaisen erinomaisen turhimuksen kanssa kuin te) jollaiseksi olen entisen nimeni sievistänyt. No niin, ottakaapa tuo ja tuo" — hän osoitti paria matkasäkkiä. "Enempää te ette jaksa kantaa; muut saavatkin kyllä jäädä odottamaan. Olkaa hyvä ja tehkää joutua!"
Hän puhui niin käskevästi, että minä vaistomaisesti aloin totella, aatosteni villeinä liehuessa asiasta toiseen. Kun olin nostanut säkit maasta, pyörähti hän ympäri ja lähti pitkän pensaiston läpi, missä jo oli pimeä; pensaat näet olivat tiheitä, aina viheriöitseviä. Minä seurasin, melkein näännyksissä, vaikka sillä hetkellä en tuntenutkaan taakan painoa, ajatukseni kun yhä vaan kiertelivät tässä kohtalokkaassa kotiintulossa kuin sukkulat lointen lomassa.
Äkkiä minä laskin säkit maahan ja seisahduin. Hän kääntyi ja katsoi minuun.