Samassa minä käännyin ja juoksin Durrisdeeria kohti. Hän lähti vihaisesti kiljaisten perässäni; sitten luulen kuulleeni hänen nauravan. Olen sen vuoksi varma, että hän juoksi jäljessäni pari askelta mutta luopui siitä heti (luullakseni). Se ainakin on varmaa, että minä muutaman minuutin kuluttua olin päärakennuksen ovella, hengästyksissä niin että olin tukehtua, mutta aivan yksin. Rappuja ylöskin minä juoksin ja suoraa päätä saliin, missä seisoin perheen jäsenten edessä saamatta sanaa suustani. He lienevät kuitenkin kasvoistani nähneet, mitä olin kokenut, sillä he nousivat seisaalleen ja tuijottivat minuun aivan kuin suunniltaan.
"Hän on tullut", sain minä vihdoin puristetuksi ulos.
"Hän?" kysyi mr. Henry.
"Niin, juuri hän", vastasin minä.
"Poikani!" huusi parooni. "Voi sitä varomatonta, varomatonta veitikkaa.
Voi, miks'ei hän pysynyt siellä, missä hän ainakin oli turvassa?"
Rouva ei sanonut sanaakaan, minä vältinkin katsoa häneen, tiedän tuskin miksi.
"Hyvä", sanoi mr. Henry syvään henkäisten. "Missä hän sitten on?"
"Minä jätin hänet tuonne pensaistoon."
"Seuraa minua hänen luokseen", sanoi hän.
Me menimme yhdessä ulos vaihtamatta sillä kertaa sen useampaa sanaa ja keskellä isoa hiekkakenttää me kohtasimme masterin. Hän tuli hiljakseen astellen, heilutti keppiään ja vihelteli. Oli vielä niin valoisa, että voi tuntea kasvot, mutta kasvojen ilmeitä oli mahdoton seurata.