"No hyvää päivää, Jaakoppi", sanoi master. "Nyt on Esau tullut takaisin."
"James", sanoi mr. Henry, "Jumalan tähden, kutsu minua oikealla nimelläni. Minä en tahdo teeskennellä olevani iloinen sinut nähdessäni, mutta tahdon mielelläni ottaa sinut vastaan isämme huoneessa niin hyvin kuin voin."
"Minunko huoneessani vai sinun? Kummanko olisit sanonut?" tiedusteli master. "Mutta se on vanha haava, ei kosketa siihen. Vaikk'et halunnutkaan tehdä jakoa kanssani, kun olin Pariisissa, toivon kumminkin, ettet kiellä vanhemmalta veljeltäsi sijaa täällä Durrisdeerin uuninnurkassa."
"Mitä hyötyä on tuommoisesta puheesta?" vastasi mr. Henry. "Sinä tiedät varsin hyvin, että sinulla on täällä valta."
"Ehkäpä", sanoi toinen nauraen lyhyeen. Ja tähän voikin sanoa veljesten jälleennäkemiskohtauksen loppuneen, vaikka he eivät olleet kättäkään puristaneet. Sitten kääntyi master puoleeni ja pyysi minua tuomaan hänen matkatavaransa taloon.
Minä en totellut, vaan käännyin mr. Henryn puoleen odottaen käskyn vahvistusta; käytöksessäni oli ehkä jotain uhittelevaa.
"Niin kauan kun master on täällä, teette te, mr. Mackellar, minulle suuren palveluksen tottelemalla hänen toivomuksiaan, aivan kuin ne olisivat minun", sanoi mr. Henry. "Me vaivaamme teitä alinomaa; oletteko hyvä ja kutsutte jonkun palvelijan?" — hän painosti viimeistä sanaa.
Näillä sanoilla saattoi olla ainoastaan yksi tarkoitus: hyvin ansaittu huomautus uudelle vieraalle; mutta hän oli niin pirullisen hävytön, että käänsi sen päinvastaiseksi.
"Menisimmekö niin pitkälle, että pyytäisimme teitä säkit avaamaankin?" kysyi hän lempeästi, vilkaisten syrjäsilmällä minuun.
Minä en olisi maksustakaan osannut sanoa sanaakaan joutumatta suunniltani; palvelijan kutsuminenkin oli mahdotonta. Mieluummin minä siis itse kävin miehen avuksi, käännyin sanaa sanomatta pois ja lähdin pensaikkoon sydän täynnä vihaa ja epätoivoa. Puitten varjossa oli pimeä, minä kävelin eteeni katsomatta, unohdin asiani ja olin taittaa sääriluuni kompastuessani säkkeihin. Niihin tarttuessani minä huomasin omituisen seikan: äsken minä olin kantanut ne molemmat, painoa tuskin huomaten, nyt taas sain panna kaikkeni saadakseni yhden liikkeelle. Sentähden oli minun pakko kulkea matka kahteen kertaan ja tulin siten olemaan pitemmän ajan poissa salista.